you pretend to create and observe when you really detach from feeling alive.

Alle 100 päivää ja palaan sinne, missä joskus olin onnellisimmillani, mutta myös niin pohjalla etten muista ikinä olleeni enemmän sekaisin. Siellä jalkani muistuttivat enemmän jotain muuta kuin jalkoja kun ajatus harpista houkutteli junassa ja asemalla jouduin keskittymään etten olisi kävellyt raiteille. En tehnyt sitä, en saanut palata kotiin sinkkiarkussa. Jollain tapaa tämä matka tuntuu siltä, että olen varmasi paljon onnellisempi kuin silloin joskus. Tällä kertaa elän ja olen onnellinen kun kukaan ei kerro mitä tehdä ja missä olla, minä olen se, joka sanoo minne menemme ja millä liikumme.

Koulua pitäisi jaksaa vielä viikko, mutta oikeastaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Yritän lukea kirjoituksiin, mutta päälle kuukauden päässä olevat asiat tuntuvat kaukaisemmilta kuin ne oikeasti saisivat tuntua. Minun pitäisi lukea enemmän ja useammin ja reippaammin, mutta ehkä vajaa 200 sivua päivässä on parempi kuin ei mitään? Yritän tehdä selkoa laskuista, joissa jäävuoret sulavat tietyllä tahdilla ja tietyllä lämpökapasiteetilla, mutta se on oikeasti paljon vaikeampaa kuin haluan myöntää. Siitä huolimatta sain kuulla eilen, että olen muutaman pisteen päässä arvosanasta ranskassa, jota kukaan ei ole tällä opettajalla koskaan saanut. Vielä kolme vuotta sitten olin varma etten edes puhu ranskaa.

Getaway maalle tuntui paremmalta kuin olisin ikinä uskonut ja yhtäkkiä sain myös kutsun työhaastatteluun. Tapasin V:n toissapäivänä ja jostain syystä ymmärsin silloin entistä paremmin kuinka kaikki oikeasti järjestyy vielä jotenkin. Kuulin tänään samaa ihmisiltä, joita tapaan muutaman kerran vuodessa. Kyllä minä saan vielä kaiken järjestettyä parhain päin ja jonain päivänä ensi syksynä vedän päähäni valkoisen lakin ja luulen tietäväni kaikesta kaiken (enkä oikeasti, en minä tiedä). Ensi syksynä nousen jälleen kerran lentokoneeseen ja matkustan paikkaan, josta pitäisi tehdä koti. Toisaalta en kyllä vieläkään tiedä minne se kone suuntaa — kaksi yliopistoa vaikenevat samaan tapaan kuin minä tulevaisuudesta puhuttaessa. Jos edes toinen niistä sanoisi "conditional", lähtisin sinne kyselemättä.

En kerro mikä kaikki on pielessä, jos vaikenen, mitään ei ole. Eikö niin? En halua ajatella sitä mikä ei ole kunnossa, sillä jos ajattelen ja muunnan sen ykkösiksi ja nolliksi, kaikki on yhtäkkiä niin todellista etten ole varma kestänkö sitä. Kuuntelen liikaa sellaista, missä todetaan etteivät haavat niitä repimällä parane enkä halua ajatella enää yhtään mitään.

Viikko.