Joku viisas joskus totesi, ettei ihminen oikeasti tiedä milloin myrskynsilmästä pääsee ulos. Puhumattakaan siitä, kuinka sieltä onnistui selviämään. Jostain syystä myrskyn läpi kulkeminen on kuitenkin lähes välttämätöntä. Ei kenenkään elämä ole helppoa ja toisaalta tiedän, että ilman kaikkea tätä olisin erilainen ihminen, enkä edes välttämättä parempi. Vaatii paljon sanoa ettei pysty johonkin ja ymmärtää se hetki, josta eteenpäin keho ei vain enää kestä. Olen ollut viimeisen kuukauden niin väsynyt ja kauhuissani etten todellakaan ymmärrä mitä olen tehnyt. Juonut liikaa ja syönyt aivan jumalattomasti liikaa? En väitä osaavani sanoa "ei", mutta asiat ovat niin toisenlaisia kuin silloin yläasteella kun tein kaiken tunnollisesti ja itkin yseistä. Salaa haluan olla taas se tyttö.
Kuusi vuotta, 663 blogitekstiä (tai 664 tämän jälkeen), lukemattomia arpia ja huonoja hetkiä. Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin? Olen ehkä menettänyt enemmän kuin oikeasti saanut, mutta etenkin blogin kirjoittaminen on toiminut käsittämättömän hyvänä terapiana ja tapana käsitellä ajatuksia. En ole enää oikeasti sairas (jos sitä koskaan olinkaan), syön nykyään niin paljon ja olen niin suuri ettei tällä ulkonäöllä voi olla sairas. Toisaalta, en myöskään väitä olevani kunnossa pääni kanssa. Jostain kummallisesta syystä olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollisempi. Yritän jaksaa päivästä toiseen ja teen parhaani etten romahtaisi täysin. Elän tulevaisuudessa oleville varmoille asioille enkä oikeasti tiedä lukion jälkeisestä elämästä mitään, mutta on lohduttavaa tietää, että edes kaksi koulua haluavat minut.
Tämän blogin tie tulee päätökseen todennäköisesti kesän aikana — haluan muutosta kun elämäntilanne muuttuu radikaalisti. Sinänsä ehkä hieman surullista, mutta toisaalta tänne on dokumentoitu käytännössä lukioaika (ja osa yhdeksännen luokan keväästä) enkä oikeasti enää halua kirjoittaa paikkaan, jossa puhun heistä, niistä, meistä ja siitä. Niin moni asia on muuttunut viimeisen kolmen vuoden aikana. En edes ymmärrä miksi kirjoitan mitä kirjoitan, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä yrittää kirjoittaa suomeksi. Luin "Where the lines overlap"ia ja tuntui kuin olisin lukenut jonkun toisen ihmisen tekstiä. Osasin kirjoittaa silloin aikoinaan ja luin suhtautumistani asioihin lähes ihaillen. Olin sitoutunut asioihin ja nykyään vain ajelehdin enkä kestä itseäni. Vihaan itseäni, I lack discipline ja vaikka kuinka väitän olevani reipas ja oma-aloitteinen, oikeasti olen laiska paska joka ei pysty mihinkään ellei lähes kirveellä pakoteta. Toisaalta, olen lähes selvinnyt IB:stä, mikä se kai sinällään on jonkinlainen saavutus? En ikinä uskonut oikeasti pystyväni tähän, mutta ehkä ihmeitä oikeasti tapahtuu.
Alle kuukausi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti