even when all the lights are fading.

Olen ehkä maailman kauhein tyttöystävä.
Ja 'syömishäiriöinen'.

Josko sitä vain kuolisi pois ja olisi onnellinen? Toisaalta taas, mitä oikein on onni ja kuinka sen saavuttaa? Olen viikon ajan syönyt kuin sika, mutta aamulla vaaka näytti -2kg. Ehkä se johtui eilisestä ja kuohuviinistä? En oikein tiedä pitäisikö syödä vaiko olla syömättä ja kukaan ei voi auttaa. En voi puhua hymytytölle, sillä olen muutenkin väärä ja kauhea.
Minkälainen tyttöystävä unohtaa kuukausipäivän?

Unohdin myös palauttaa koulutehtävän, jonka DL oli tänäiltana. Unohdin myös allekirjoittaa erään paperin. Ai joo, unohtui myös yrittää elää oikeasti. Elin tänään kuplivan juoman ja viinin avulla, toimii se kai näinkin?

Pelkään elämää ja kuolema houkuttelee taas aivan liikaa. Jyrkänteen reuna näyttää liian houkuttelevalta enkä oikein tiedä kuinka perääntyä. Hymytytölle ei saa puhua, olen muutenkin liikaa.

mitä yhtään mistään tulee kun kohta täytän vuosia enkä vieläkään ole terve?

i will be the voice when you need someone to talk to.

Todellisuudessa en usko selviytyväni, mutta ehkä vain leikin todellisuuden olevan yksi suuri illuusio?

"On ihmisiä, joilla on ihan oikeasti aivoissa vika ja he eivät pysty nukkumaan. Sitten on näitä masentuneita, joilla ei ole mitään oikeaa ongelmaa." okei.

En itse usko ongelmiin ja toiset eivät auta, eikä heidän kuulukaan. Toisinaan toivoisin ymmärrystä, mutta miksi pyytää jotain, jota ei oikeastaan edes ansaitse? En valinnut tätä, en ihan oikeasti valinnut iltoja, joina itken väsymystä mutten kykene itkultani nukahtamaan. Leikittelin taas ajatuksella avun hakemisesta, mutta toisaalta taas..... pääsisin kuitenkin vain koulupsykologille, eikä siitä ole apua. En kykene sitoutumaan projektiin, jonka tavoitteena olisi saada minut kuntoon. Se ei ole prioriteetti, lähinnä vain yksi monista tehtävistä asioista. Prioriteettejä ovat jotkin aivan muut.

Itkin eräänä iltana hymytytölle, kuinka pelkään alamäen alkavan. Hän lupasi ottaa kiinni. Itkin hämmennyksestä. Miksi kukaan haluaisi minut pelastaa? Olisi hienoa ymmärtää kaiken tarkoitus, mutten yksinkertaisesti osaa.

Jostain kumman syystä kymmenen minuutin puhelu tytön kanssa muuttaa maailman edes hiukan kauniimmaksi.

we are always trying to find a way to get back home.

kun keltainen haamu kertoo pillereiden hinnan olevan 8,50€ en voi vastustaa kiusausta.
ostin vahingossa tahallani ananas strongeja.
onko nyt hyvä mieli?

Tyttö makaa vieressäni enkä voisi olla onnellisempi olemassaolostani. Tunnen olevani elossa, en ole pelkkä kuori vaan sisälläni virtaa veri. Veri, jonka ei kuulu virrata ulos haavoista. Olen elossa eikä se ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Olen läsnä, enkä tarvitse mitään muuta. Kaikki on liian hyvin enkä halua ajatella sitä faktaa, että näitä tunteja seuraa aina viikko yksin. Hän saa minulta tuoksuvan huivin ja paidan, minulle jää vain tyhjä ja kylmä sänky, sekä seinillä kaikuvat yön pimeiden tuntien rakkaudentunnustukset.

"ahdistaa kun ei voi oksentaa."

Enhän minä voi kieltää, mutta kuinka kuuluu toimia toisen väittäessä kaiken olevan okei ja samaan hengenvetoon kertoessa kaikelle syyn? En osaa katsoa vierestä, mutten oikeasti osaa auttaakaan. Ja samalla pelkään hänen haluavan laihtua ja jonain aamuna heräänkin ja hän on pienempi. En halua sitä en osaa en pysty pitäisi vain lopettaa syöminen kokonaan. Keltainen purkki ainakin auttaa — vähän. Voin leikkiä hallitsevani jotain kun kalenterin vaaleat sivut täyttyvät sinisestä ja punaisesta. Vapaa-aikaa ei ole enkä osaa sanoa mihinkään "ei". Kyllä minä hoidan, eihän sitä kukaan muu tekisi.

Kaikki on liikaa ja mietin taas puolitosissani kuolemaa. 
Loppuviikosta olen taas yksin, entä jos....?

i don't want a conversation, i just wanna cry in front of you.

"Sain saikkua ja lääkäri kirjoittaa lähetteen, jolla pääsen nopeammin — toivottavasti", onneksi. Hän uskalsi myös kertoa oksentamisesta, loppu on jossain tuolla eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä se tarkoittaa. Päivä kerrallaan ja toisin vaikka kuun taivaalta jos se auttaisi.

Koulu stressaa, mutta harrastuksen aiheuttama stressi syrjäyttää sen ja päädyn järkyttymään kun tajuan etten ole tehnyt mitään. Koordinaattorin kanssa tuleva tapaaminen pelottaa, en ole saanut tehtyä työn eteen mitään. Eihän ole minun vikani etten löydä lähteitä, yritin myös ranskaksi? Koeviikko lähestyy uhkaavaa vauhtia ja ainoa koe, jossa koen osaavani on ranska ja siinäkin säälittävästi. Predicted grade on kuitenkin 6 ja alan miettiä tulevaisuudensuunnitelmiani uudelleen. Ehkä pitäisi vain hakea Pariisiin opiskelemaan? Miten ihmeessä pitäisi osata päättää kaikesta kun nykyisyys on vaikeaa ja sekavaa enkä haluaisi jättää harrastustani? Loppukokeisiin on vuosi ja hiukan pelottaa.

Vaa'alle en uskalla mennä, viimeinen viikko on mennyt aivan päin helvettiä ja en jälleen tiedä kuinka olla syömättä. Pitäisi osata mutten vain osaa, ei se muuten haittaisi, mutta kun mikään ei riitä eikä koskaan ole tarpeeksi. Onneksi on hymytyttö, sillä nykyään osaan jopa nukkua. Olen liian onnellinen valvomaan öitä, onnellisena osaan nukkua ja hetken verran on valoisampaa.

Pitäisikö vain yrittää unohtaa ja siirtyä eteenpäin?