i'd die if you only met my eyes before you pass by, will you pause to break my heart?

Olen Suomessa lomalla ja taisin elättää turhia toiveita siitä, että elämä olisi jotenkin ihanaa.
Kotona ollessa tuntuu siltä että etenkään isääni ei voisi vähempää kiinnostaa olenko täällä vai kolmannessa kotimaassa. Tuntuu aika pahalta, näin lievästi sanottuna. Paino on kuitenkin tasan -10lbs siitä mitä se oli yliopistoon lähtiessä ja se on erittäin hyvä, fuck freshman 15, freshman -15 I am coming for you.

En ole viettänyt juurikaan aikaa yksin täällä ollessani ja ehkä osittain siksi viimeinen tunti on ollut vaikea. Kaksi lasia viiniä ja itken typeryyttäni, voi helvetti. Tuntuu taas siltä, että olen oikeastaan huonoin ja kauhein ihminen koko maailmassa ja vähintään typerin. Ei kukaan ajattele sellaista ihmistä, jota ei voi saada ja koe siitä pahaa oloa. Minun ei kuulu käyttää aikaa ajatellen jotain joka ei koskaan tule tapahtumaan — hän valmistuu ensi vuonna ja toisaalta mitä sitten vaikka meillä on samanväriset hiukset ja sama kolmas nimi (joskin hänellä maskuliininen versio)? Ei se ole mitään muuta kuin hassu sattuma. Puhuin isoäitini kanssa puhelimessa ja puolet hänen sanomastaan meni lähes täysin ohi — yritin olla itkemättä ja hyperventiloimatta. Pelkään joulua jo nyt, joudun olemaan entistä pienemmissä tiloissa neljän muun ihmisen kanssa. Mitä sitten vaikka kyseessä onkin vain sukulaisia? Se on entistä ahdistavampaa.

Tunnen oloni niin tyhmäksi kun en osaa elää niin kuin pitäisi. Tiedän kuinka toimia, en vain toimi niin. Tiedän etten saisi elää laskien päiviä Suomeen paluuseen, en vain voi sille mitään. Kävin terapeutilla viimeisellä viikolla ja käynnistä jäi vain lisää kysymyksiä. Ehkei minun kannata yrittää sitäkään, en minä halua kenenkään selittävän turhaa siitä kuinka he ymmärtävät — ihan kiva, mutta ymmärryksesi ei auta. En kaipaa teetä ja sympatiaa alan ammattilaiselta vaan työkaluja, joilla elää kaiken tämän kanssa ilman jatkuvia ajatuksia siitä, että "voin aina tappaa itseni jos mikään ei suju". Ei se ole oikea ajatusmalli mutten vain osaa muutakaan.

Olen niin huono vaikka mitä yrittäisin ja se harmittaa. Minun pitäisi pystyä parempaan mutten pysty ja en jaksa yrittää jatkuvasti kun kaikki menee päin helvettiä kuitenkin. Väsyttää ja ahdistaa.

ne ei oo arvoisiasi jotka varastaa onnesi vaikka ne puhuisi rakkaudesta.

Tuntuu että kaipaan jatkuvasti kaikkea muuta kuin sitä mitä minulla on.
Suomessa asuessani halusin muuttaa pois ja paeta tuttuja ympyröitä — uusissa ympyröissä ahdistaa kun en hanki kavereita ja hyvänpäiväntuttuja samaan tahtiin kuin muut ympärilläni. En osaa olla sellainen sosiaalinen ja oikeanlainen yliopisto-opiskelija. En edes kirjoita esseitä silloin kun on paljon aikaa vaan annan asioiden olla kunnes on kiire. Luennoitsijat puhuvat siitä kuinka ei saisi viivytellä töiden tekemisessä, mutta en osaa aloittaa ajoissa kun on mahdollisuus etten onnistu heti ja en kestä sitä turhautumista ja osaamattomuuttani. Haluaisin pystyä avaamaan uuden word documentin ja luomaan saman tien satoja sanoja lähteineen, sen sijaan olen viettänyt tänään koko päivän aina hetkittäin tutkimusraporttia kirjoittaen ja saanut kasaan säälittävät 500 sanaa.

Ostin lauantaina joulukortin vanhemmilleni ja yhdelle ystävälle, meinasin itkeä ruokakaupassa korttikäytävällä enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Olen aika säälittävä, tuntea nyt mitään inhimillisiä tunteita kun on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä (kuten kuinka monta kananmunaa tarvitsen loppuajalle ja uskallanko ostaa kaksi pakettia jogurtteja).

Aina välillä palaan takaisin toissa viikkoon ja siihen kun terapeutti totesi minun olevan analyyttinen ihminen. En osaa päästää siitä irti, sillä niin totta kuin se onkin, haluaisin niin paljon mieluummin olla jotain muuta. Ei tunteiden tutkiminen ja analysoiminen auta mitään kun päädyn pyörimään samaa ympyrää ikuisesti. Pitäisi osata rakentaa silta ja kävellä sen yli, sen sijaan näen unta rottia kuhisevasta hotellista ja huoneen jakamisesta sen yhden kanssa joka unessa vain toteaa minun olevan rasittava kakara.

Yritän antaa itselleni anteeksi. Tiedän etten ole maailman kauhein ihminen, tiedän sen järjellä. En ole tehnyt mitään sellaista elämässäni, jonka takia voisi järjellä ajatella minun olevan maailman hirvein ja kauhein olento, jolla ei ole oikeutta elää. Siinä hetkessä kun pää käskee raapia käsivarret punaiseksi kaikki rationaaliset ajatukset kuitenkin katoavat ja päädyn olemaan typerä lapsi ja sen sijaan, että työskentelisin ongelmien parissa, ignooraan kaiken. Meillä oli joulukonsertti — peruin osallistumiseni kun kahtena viime viikkona olen ollut liian ahdistunut osallistumaan harjoituksiin. Olen pelännyt epäonnistumista ja se on aivan naurettavaa, sillä onnistuakseen pitää harjoitella. Ihan kuin yhtenä päivänä pelissä onnistuin torjumaan lyönnin, koska olen harjoitellut torjuntaa. Kaikkihan sen tietävät, että harjoitus tekee mestarin. Pääni on kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi olla paras kaikessa saman tien tai sitten voin ihan hyvin olla kokeilematta, sillä en onnistu kuitenkaan.

Mietin kovin usein omaa suhdettani ihmisiin yleensä ja vaikka vihaankin sanoa näin, aina välillä mietin olenko ainoa joka edes yrittää olla ystävällinen? Kehun muita, yritän päivittäin sanoa heistä jotain hyvää ja piristää aina jos he ovat allapäin. Kukaan ei koskaan tee samaa minulle ja on varmaan kauhean itsekästä sanoa näin, mutta olisi kiva jos joku joskus kehuisi. Viikko sitten yksi poika sanoi kauniita sanoja ja kehui taitojani pelissä, mutta kukaan joukkueessani ei sanonut samaa vaan haukkui kun en muka tehnyt tarpeeksi sitä, tätä ja tuota. Turnauksen lopuksi päädyin vain miettimään sitä kuinka olen pettänyt kaikki ja pelasin aivan surkeasti. Huolimatta siitä, että edellisenä iltana sain kuulla olevani oman joukkueeni paras pelaaja.

Pari vuotta sitten sain kuulla olevani pelottavan itsevarma, ehkä näytän siltä edelleen?

Tuntuu, että tarvitsen jonkun kertomaan että on ihan okei tuntea yhtään mitään tunteita. Ollessani onnellinen muistan muiden olevan parempia ja kun kaikki ahdistaa, muistuttaa pääni siitä että ihmisillä on oikeitakin ongelmia ja minun pitäisi vain ryhdistäytyä.

Haluan uskaltaa tehdä juuri niin kuin hetkessä tuntuu parhaalta, miettimättä sen enempää onko se muiden mielestä hyvä idea. Haluan uskaltaa olla itsekäs, sillä en enää tiedä onko muuta tapaa olla onnellinen kuin tehdä niitä asioita, joista itselle tulee hyvä olo. En tahdo tahallani satuttaa muita, mutta jos muiden tunteista huolehtiminen aiheuttaa itselle lähinnä ahdistusta, ei sekään ehkä ole aivan tarkoituksenmukaista? Mietin päivittäin mitä haluan tehdä yliopiston jälkeen ja sekin ahdistaa. Kaksi ja puoli vuotta jäljellä — käytännössä puolentoista vuoden päästä pitäisi tietää mitä teen ja ajatuskin oksettaa. Entä jos vain päättäisin kuolla? Olisi ainakin jotain mitä odottaa? Eikä minusta välttämättä ole yhtään mihinkään muutenkaan ja kuolemalla kaikki laina olisi kuitattu pois eikä tarvitsisi pelätä, etten ole vanhemmilleni se täydellinen tytär jonka he ansaitsevat (ja joka heillä joidenkin mukaan on?!). Tuntuu hölmöltä todeta tämä, mutta en malta odottaa seuraavaa terapeuttikäyntiä. Haluan oppia enemmän itsestäni ja haluan oppia hallitsemaan hallitsemattomia tunteita. En jaksa enää elää näin seuraavaa kahdeksaa vuotta.

I'm okay but I had to see the shrink again today, to tell her how my head is going crazy.

Kävelin tänään student serviceen ja tapasin terapeutin enkä voisi olla onnellisempi päätöksestäni.
Ei, ongelmani eivät todellakaan ratkenneet sillä, että kävelin sinne ja sanoin tarvitsevani ehkä jotain apua. Olen kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä motivoitunut työskentelemään sen eteen, että jonain päivänä my lows wouldn't be too low and my highs too high. Terapeutti oli todella miellyttävä ja vaikken puhunutkaan mistään oikeasta aivan kauhean syvällisesti, tuntui kuitenkin todella kivalta puhua ihmisen kanssa, joka oli jollain tapaa samalla aaltopituudella. Hetkeäkään en tuntenut oloani epämukavaksi (paitsi ehkä odottaessa) ja totesin suoraan mikä tilanne on — en ole voinut hyvin viime aikoina ja kämppikseni yritti itsemurhaa muutamia viikkoja sitten mikä nyt ei varsinaisesti mitään muuta mutta eipä se asioita helpotakaan. Kerroin suoraan siitä, että päätin yksitoistavuotiaana etten enää näe seuraavaa joulua ja siitä että olen ollut itsetuhoinen aiemmin mutten enää jaksa kun tiedän ettei se oikeastaan mitään auta. Totesin arvottavani itseni tekojeni kautta ja vaikka olenkin ajatellut sitä paljon, tuntui asian ääneen sanominen jotenkin helpottavalta. 

Aamulla tuntui jotenkin todella typerältä miettiä, että tarvitsen muka johonkin apua. Käytin muutaman tunnin psyykatakseni itseäni ja nyt olen vain todella kiitollinen että menin. Huolimatta eilisestä, en oikeasti ole kunnossa ja asioiden itselleen myöntäminen ei vielä muuta mitään. Toivon niin paljon että tämä johtaisi johonkin, tiedän ettei aikaa joululomaan ole kauheasti, mutta olen silti ylpeä siitä että menin nyt. Tunnen itseni liian hyvin, tiedän, että jos olisin jättänyt menemättä nyt olisin voinut viettää koko kevään rikkinäisenä ja terapiaa välttäen sillä "kohta on kesä ja sitten kaikki on paremmin". Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, koen tarvitsevani jonkun kertomaan, että tunteeni ovat aivan sallittuja ja tänään se tapahtui. Hänen kysyessään olinko okei yliopistolla aloittaessani, selitin siitä kuinka tiedän kaiken menevän huonommaksi kun sää pahenee. Sen sijaan että hän olisi todennut kaiken johtuvan vain säästä, hän totesi minun selkeästi tuntevan itseni hyvin ja kuulemma etenkin ihmiset, joilla on historiaa ahdistuksen ja masennuksen kanssa usein sanovat huonon sään pahentavan asiaa. Ehkä tämä kaikki ei sitten kuitenkaan johdu siitä, että sataa ja on pimeää?

En olisi ikinä uskonut olevani tyytyväinen hakiessani apua. Toki en tiedä johtaako tämä yhtään mihinkään, mutta yritän jälleen kerran ja ehkä tämä tästä joskus? Ainakin yritän ja ehkä pitäisi vain jaksaa yrittää kunnes yrittäminen tuottaa tulosta? Ei tästä varmaan mitään kauhean paljon pahempaakaan voi tämän takia tulla? Hyvällä tuurilla voisin joskus elää ilman tätä kaikkea ja se olisi aika kivaa. Olisi mukava herätä suurimpana osana aamuista ja elää ilman pelkoa elämästä. Olisi ihan mukavaa jos en pelkäisi kaupassakäyntiä ja kaupungilla kävelyä koska en halua törmätä kehenkään tuttuun. Normaalin tasainen elämä voisi olla ihan mukavaa vaihtelua siihen, etten nuku öisin ja päivisin olen vain liian väsynyt ja kaikki ahdistaa.

Terapeutti sanoi olevansa ylpeä siitä, kuinka kauan olen pitänyt itseni kasassa. 
Hymyilytti.

Menen viikonlopuksi pois enkä ole yhtään varma mitä uskallan syödä vai uskallanko mitään. 
Voi helvetti.

until your breathing stops.

Olen halunnut ensimmäisen kerran kuolla kun olin 11v. Yksitoista. Eihän sen ikäisten kuuluisi luvata itselleen, että se joulu on viimeinen eikä enää elä näkemään seuraavaa? Ei yksitoistavuotiaiden kuulu laittaa irtohihoja käsiinsä joka ilta peittääkseen käsivarrella risteilevät punaiset viivat. Yksitoistavuotiaiden kuuluu viettää aikaa kavereiden kanssa (niin vietinkin) ja elää. Kerran juoksin välitunnilla vessaan etsien hädissäni mitä tahansa terävää, jolla pystyisin ulkoistamaan ahdistuksen. Kuka yrittää repiä ihoaan auki vyön metallireunalla? *bubble 11v viittaa* 

Jäin vanhemmille kiinni puolen vuoden jälkeen ja se oli kauheaa, mutta vaikka minut koulupsykologille pakotettiinkin niin juoksin sieltä nauraen ulos. Minusta tuli koko luokan yleinen vitsi, joskin kuulin tästä neljä vuotta myöhemmin. Olin kuulemma kiva viidennelle luokalle asti, sitten minusta tuli kauhea. Kiva. Kaksi vuotta myöhemmin päätin lopettaa syömisen ja kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olin yli 20kg laihempi. Kukaan ei puuttunut. Kukaan ei huomannut. Kukaan ei tehnyt mitään ja vaikka olisi tehnytkin niin olisin vain huutanut ettei mikään ole huonosti.
En ole katkera tai vihainen kenellekään muulle kuin itselleni.

Miten olen voinut päästää itseni tähän pisteeseen? 
Olen käynyt ala-asteen loppupuolen, koko yläasteen ja koko lukion läpi tässä samassa paskassa tarpoen. Olen tehnyt lukuisia lupauksia vanhemmilleni (silloin kun jäin kiinni itseni satuttamisesta), isovanhemmilleni ("kyllä minä syön"), ystävilleni, sinulle, hänelle ja itselleni. Olen luvannut hankkia apua. Siirtänyt sitä "nyt ei voi, ysiluokan kevät on tärkeä ja muista mitä minulla on edessä!", "en ole oikeasti edes sairas, muilla menee huonommin" — jälkimmäistä toistin itselleni silloin kun söin päivässä ehkä 300kcal ja tärisin kylmästä päivittäin. Olen aina odottanut "sopivaa hetkeä" hankkia apua, ensin se oli yläasteella, sitten lukiossa ja sitten lukion jälkeen. 

Tiedän ettei sitä täydellistä, oikeaa ja sopivaa hetkeä tule ikinä. En tule koskaan heräämään aamulla ja ajattelemaan "tänään. tänään on se päivä kun on oikea hetki hankkia apua ja parantua". Niin ei yksinkertaisesti tapahdu. Tällä hetkellä tekosyyni on "mutta ei mikään ole oikeasti huonosti, reagoin vaan kämppiksen itsemurhayritykseen ja ei minulla ole ongelmaa kun en edes satuta itseäni enää". Niin varmaan?! Jos minusta on tuntunut kahdeksan vuoden ajan siltä, että kannattaisi kuolla niin onko olemassa asteikkoa, jossa se määritellään "ei-ongelmaksi"? Tällaisen asteikon löytyessä voidaan varmaan myös sitten päivittää meidän kirja ja se mitä mood disorders -luennolla puhuttiin?

En parane ikinä ellen hanki apua.
En. ikinä.

Tämä on loppuelämäni ellen muutu ja se pelottaa, sillä en osaa enää keksiä uusia keinoja elää. En pysty tähän yksin mutten koe voivani tarpeeksi huonosti ansaitakseni apua. Pelkään, että tutorini nauraisi minut ulos ilmoittaen ettei ongelmaa ole. Haluanko oikeasti elää näin seuraavat .... kuka tietää kuinka monta vuotta? Eikö kahdeksan vuotta ole jo tarpeeksi? 
Ehkä tämä vain on vieläkin sitä "teiniangstia" kuten vanhemmat totesivat silloin kahdeksan vuotta sitten...

älä elämää pelkää.

Olen viime päivinä oikeasti voinut aika helvetin huonosti.
Sängystä nouseminen on tuntunut mount Everestin kiipeämiseltä enkä ole enää osannut syödä ruokaa kun en tunne oikeaa nälkää. Inhottaa myöntää tämä, mutta taidan olla aika huonossa kunnossa. En minä halua tätä tunnetta, haluaisin nousta sängystä kuin kuka tahansa muukin. Haluaisin pystyä keskittymään luennoilla. Haluaisin pystyä elämään. Ahdistun ihmisten seurasta ja kaupungilta tullessani lukittaudun huoneeseeni vetämään henkeä — neljän seinän ulkopuolinen elämä ahdistaa. Aivan kauhean paljon.

Haluaisin mennä puhumaan personal tutorilleni ja kysymään mitä tässä oikein pitäisi tehdä. En halua kuolla, mutta ajattelen sitä silti päivittäin kun silmien auki pitäminen tuntuu pahemmalta kuin maratonin juokseminen. Pelkään, että tämä on nyt loppuelämäni ja tästä ei enää koskaan muututa paremmaksi, sillä näin olen elänyt jos niin monta vuotta. Haluaisin voida paremmin, haluaisin niin kauhean paljon olla parempi. En edes välttämättä tarvitse heti täydellisyyttä, mutta haluaisin pystyä elämään. En halua maata sängyssä tunteja ja yrittää kerätä viimeisiä voimien rippeitä päästäkseni ylös. Olo on kuin nurkkaan ajetulla villieläimellä ja pelästyn jokaista yhtäkkistä tarvetta puhua ihmisille. Silti puhuin tänään koko vuosikurssin edessä luentosalissa kun kukaan muu ei uskaltanut?

Sain kuulla Suomesta suuria muutoksia ja minulla ei kai oikeastaan ole enää kotia. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta nyt ei enää oikeastaan ole mitään, mikä minut sinne oikeasti sitoisi. Kukaan tai mikään ei pakota enää palaamaan sinne tutkinnon jälkeen. Kaipaan kuitenkin vanhempiani hetkittäin aivan kauhean paljon — sunnuntaina itkin aika monta jokea. Onko tämä sitä kasvua?

Lauantaina itkin onnesta ja muistin miten ihanaa on olla elossa.
En minä oikeasti halua kuolla, en en en en en en en en en en en en en en.
Pelkään vain, että niin voi käydä aivan vahingossa ja en ole aivan varma kuinka estää sitä tapahtumasta.

keep my glass full until morning light, 'cause I'm just holding on for tonight.

Ihmiset ja ihmissuhteet ovat aika kummallisia enkä tiedä mitä ihmettä tapahtuu.
Olen yhä hämmentynyt siitä kuinka moni ihminen on aidosti ystävällinen minua kohtaa. He nauravat jutuilleni, kutsuvat tapahtumiin, kehuvat taitojani (heille 83% on hieno saavutus?!) ja saattavat illan jälkeen kotiin. Yksi ihminen on ehkä hieman kiinnostavampi kuin muut, mutta en tiedä, ei siitä voi koskaan tulla mitään kun olen mitä olen.

Pelkään aika paljon ettei tämä pääty hyvin.
Söin eilen 359kcal ennen ulos lähtemistä ja lähtiessäni olin enemmän humalassa kuin oli tarkoitus — puhumattakaan siitä kun tulin yöllä takaisin ja söin. En enää kehtaa syödä päivisin oikeaa ruokaa, sillä nämä ihmiset puhuvat jatkuvasti laihdutuksesta. Yksi tyttö on aloittanut laihdutuksen kovaäänisesti ja pohti tänään mitä hän voi 54kcal edestä syödä. Toinen kertoo joka ilta seuraavan päivän ateriasuunnitelmansa kuin hakien hyväksyntää. Kolmas tukee ja hyväksyy toisen puheet, mutta ensimmäisestä kukaan ei tunnu ymmärtävän että hänellä olisi vielä mahdollisuus lopettaa. En ymmärrä kuinka ensimmäinen kuvittelee muuttuvansa laihemmaksi ja "paremmaksi" rajoittamalla syömisiään 1000kcal/päivä mutta jättäen laskematta kaakaot ynnä muut? Ahdistaa elää tällaisessa ympäristössä, jos olisin yrittänyt tietoisesti parantua olisi se kaikki valunut viemäristä alas. Nyt sen sijaan ostin tänään vaa'an enkä malta odottaa huomisaamua kun saan tietää oikean painon. Tästä ei todennäköisesti voi seurata mitään hyvää, mutta tässä ympäristössä en pysty syömään normaalisti. Söin päivälliseksi puoli purkkia keittoa enkä kehdannut syödä mitään muuta vaikka se olikin päivän ensimmäinen ruoka.

Hetkittäin pysähdyn miettimään mitä oikein haluan elämältäni ja toisinaan yksi ihminen on ajatuksissani. Mistään ei vain voi tulla mitään jos olen tällainen, pitäisi ehkä vain tyytyä siihen että hänen lähettämänsä signaalit ovat vain epäselviä ja ylitulkitsen pyynnöt aloittaa sama harrastus ja käskyt laittaa viestiä kun olen turvallisesti kotona. Kuten eilen kävi ilmi, täällä on ilmeisen yleistä miespuolisille henkilöille saattaa naiset kotiin illan jälkeen. Hassua, mutta oikeasti ihan kivaa.Välillä mietin kuinka nämä ihmiset suhtautuisivat minuun jos tietäisivät että toisinaan unohdan hengittää ja seinät kaatuvat päälleni. Kaksi ovat kai tietoisia eivätkä he ole muuttaneet suhtautumistaan, mutta mistä sitä tietää ovatko he oikeasti okei sen kanssa?

Inhottaa että olen taas tietoisesti matkalla sinne, missä seurassa syöminen on iso "ei" ja missä en enää koe oloani mukavaksi ellei paino ole vähemmän kuin edellisenä aamuna. En haluaisi ahdistua näiden ihmisten puheista näin paljon, mutta kun kokoa petite 6 oleva valittaa lihavuudestaan en voi mitään. Vihaan tätä mitä olen, en vain osaa olla mitään muutakaan ja se vähän pelottaa. Aikuiseksi kasvamisessa ei ole mitään järkeä, pitäisi jaksaa nousta sängystä ja pestä pyykit ja siivota mutta entä jos ei vain huvita elää? En edes halunnut kuolla, mutta yksinkertaisesti ihmisten kanssa kommunikoiminen ja elämä ei huvittanut. Pelkään mihin olen matkalla, sillä en tiedä mitä tapahtuu.

Antaisin melkein mitä vain siitä, että olisin kunnossa. Muistan hämärästi istuneeni yöllä ikkunan edessä ja pohtineeni kuinka voisin teoriassa vain kiivetä parkkitalon ylimpään kerrokseen ja hypätä. Pelästyin.

whatever this is, it doesn't feel right.

Olen siirtänyt kirjoittamista illasta toiseen — joko olen liian väsynyt tai en osaa muuntaa tunteita sanoiksi tai sitten vodka on maistunut rakkaudelta enkä halua kirjoittaa humalassa. Tekstini tuntuu muutenkin poukkoilevan puolelta toiselle ja aiheesta kolmanteen. Voisin melkein kirjoittaa siitä kuinka kaikki on hyvin ja olen tutustunut aivan ihanaan ihmiseen, mutta toisaalta asiat eivät ole aivan niin vaaleanpunaisia ja lämpimiä. Täällä on syksy, tuulista ja luonto kuolee hitaasti ympäriltä pois. 

Yritän jatkaa elämää ja muutaman heikon hetken jälkeen se tuntuu lähes mahdolliselta. Kyllä, melkein hengitin liian nopeasti viime perjantaina. Onnistuin kuitenkin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti hengittämään tilanteen pois — pyörrytys ja lightheadedness ei vain lähtenyt. Olen paremmassa kunnossa kuin viimeksi kirjoittaessani, jaksan nousta aamuisin ja en halua kuolla ainakaan aivan kauhean usein. Pelkään kuitenkin ihmisten seuraa enemmän kuin haluaisin myöntää. On yksi ryhmä, jonka seurassa pystyn olemaan hieman enemmän oma itseni kuin esimerkiksi näiden, joiden kanssa asun. Puhuin perjantaina yhden ihmisen kanssa hyperventiloinnista ja siitä, kuinka joskus aivot lähettävät aivan käsittämättömiä signaaleja joiden mukaan keho toimii vaikkei siinä olisi mitään järkeä. On outoa oppia uusista ihmisistä asioita, joita itse ei haluaisi näyttää kenellekään. Opin myös että minulla ja sillä yhdellä on enemmän yhteistä kuin ajattelisikaan — hän uskalsi sanoa ääneen ettei jaksa teeskennellä ja ihailen häntä.

Yhdellä täällä on syömishäiriö vaikkei hän sitä tietenkään kenellekään myönnä. Tämän seurauksena olen vähän kuin vahingossa unohtanut syödä ja tiedän ettei tästä oikeastaan voi seurata mitään kauhean hyvää. Olen paljon tietoisempi koostani kuin olin tänne tullessa ja tuntuu ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata siihen alle 700kcal/pvä vaikka tiedän mihin se johtaa. Tiedän etten ole onnellisempi, mutta en enää uskalla syödä puhumattakaan siitä, kuinka kauhealta tuntuu syödä yhtään mitään näiden ihmisten seurassa. En hävennyt tänne muuttaessa, mutta nyt häpeän. Häpeän syödessäni 1,5 porkkanaa, puolikkaan sipulin, puoli purkkia ananasta ja kolme tomaattia — miksi? Kämppisten puhuessa kalorirajoistaan ja laihduttamisesta ahdistun enemmän kuin haluan kenellekään myöntää enkä oikeasti tiedä mitä tämän kaiken kanssa tapahtuu. Pelkään, että jossain vaiheessa en enää yksinkertaisesti syö, sillä tänään kuppikeiton syöminen ahdisti ja se oli päivän ensimmäinen ruoka jogurtin jälkeen.

Tavallaan kaikki on aika hyvin, luennot ovat ihan kivoja ja elämä täällä on ihan okei. Ehkä oudointa tässä on se kuinka mikään ei ole erityisen mitään, uusi harrastus on ihana, mutta kauhean kallista. Yksi ihmisporukka on ihana, mutta he ovat vuoden-kaksi vanhempia ja tapaan heitä vain ~kerran viikossa. En ajatellut yliopistoelämän olevan näin ...... bland. On kauhean vähän asioita millä on mitään väliä ja ne joilla on, eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita. En edes tiedä painoani, mutta vaikka aikaisemmin tiukat vaatteet ovat löystyneet en usko laihtuneeni juurikaan. Pelottaa ja inhottaa jos olenkin taas matkalla sinne, missä peilit ovat kauheinta koskaan. Löysin jotain hyvää, jonka takia kannattaisi olla onnellinen (vaikkei siitä koskaan mitään tulisi, olisi se silti aika mukavaa), mutta saattaa olla että pilaan kaiken ennen aikojaan. Haluaisin olla tasapainoinen ja ihan okei, tällaisena ei ole mukavaa.

i begin to assemble what weapons I can find 'cause sometimes to stay alive you got to kill your mind.

Edellisen tekstin jälkeen romahdin ja valvoin liikaa eikä alkoholi poistunut verestä normaaliin tapaan. Turvauduin kuminauhaan ranteessa ollessani ulkona ihanien ihmisten kanssa ja häpesin itseäni aivan kamalan paljon (häpeän yhä) — ranteessani on pari mustelmaa, jotka eivät näemmä tahdo parantua. Olen yrittänyt tämän viikon aikana ymmärtää mitä aivoissani tapahtuu, etenkin luennon jälkeen kun puhuimme negatiivisesta triadista ja psykodynaamisesta, sekä kognitiivisesta lähestymisestä. Ymmärsin, että koulupsykologi silloin aikanaan koki psykodynaamisen hyväksi ja sekös vasta suututti, sillä ei minua kiinnostanut puhua päiväkotiajoista?!

Tuntuu kauhean hölmöltä opiskella itsestään kymmenien muiden kanssa. "Someone you know might have suffered from depression, think about these approaches for a moment and try to decide which one is the best". Meidät erotettiin kaikista ongelmista aika hyvin, vaikka näemmä joidenkin tutkimusten mukaan yksi viidestä yliopisto-opiskelijasta kärsii mielenterveysongelmista. En edelleenkään tiedä mitä mieltä pitäisi olla siitä, että opiskelen mitä opiskelen ja koen niitä ongelmia mistä puhumme.

Muistan joskus luvanneeni etten enää ikinä yritä hankkia apua jos yritys x menee pieleen. Viimeisin oli kai vuosi sitten kun menin puhumaan terveydenhoitajalle ja ääni täristen pyysin lääkärinaikaa ja mahdollisuutta lähetteeseen mielenterveyspuolelle. Tuloksena terveydenhoitaja puhui ryhmänohjaajalle ja sain vain vastata RO:n huolestuneisiin kysymyksiin. Pääsin lukion läpi tämän kanssa, mutta oikeasti häpeän sitä poissaolojen määrää. En vain pystynyt, ahdisti. En haluaisi toistaa samaa yliopistossa, mutta jos tämä jatkuu näin on se lähes väistämätöntä ja se pelottaa aivan kauheasti. Olen yrittänyt miettiä josko uskaltaisin laittaa personal tutorilleni viestiä ja kysyä voisimmeko tavata — jos ei mitään muuta niin voisin hetken olla rehellinen ja kertoa faktoja siitä etten oikeasti ole ihan kunnossa ja yrittää selvittää mitä täällä pitää tehdä jos haluaa apua. Alan olla aika kyllästynyt tähän, että olen suhteellisen kunnossa pitkiäkin aikoja, mutta sitten yhtäkkiä en enää osaa nukkua ja olen vain jatkuvasti väsynyt ja ahdistunut. En halua viettää yliopistoaikojani näin mutten tiedä kenelle puhua ja mitä sanoa ja onko tässä sittenkään mikään oikeasti vialla? Etenkin kun personal tutorini on ehkä lempiluennoitsijani ja tuntuu, että jos puhuisin asioista hän näkisi minut huonompana enkä halua sitä.

onko tämä nyt sitä internalized stigmaa, mistä puhuttiin ensimmäisellä luennolla?

it's enough to lose your head, disappear and not return again.

Olen ollut oikeasti ihan kunnossa ja ihan hyvin. En ole itkenyt tai panikoinut aivan kauheasti, mutta viikon aikana olen tehnyt täyskäännöksen ja viime viikolla juhlissa vietin viimeiset kaksi tuntia kasaten hengitystä ja itseäni — melko huonoin tuloksin. Hitaasti alkaa tuntua siltä ettei minun pitäisi enää käyttää alkoholia ollenkaan eikä oikeastaan edes viettää aikaa ihmisten kanssa. En halua muiden näkevän sitä etten ole niin hyvässä kunnossa kuin haluan uskotella olevani. Ei tämän alan opiskelijoilla ole itsellään tällaisia ongelmia ei tätä alaa lukeva ihminen makaa öisin sängyssä kauhuissaan kun ei vain saa unta ja pelkää unettomuutta. Ei minun kuulu olla paniikissa siitä, että entä jos putoan pohjalle ja en vain enää pysty tähän normaaliuteen mitä olen pystynyt kokeilemaan alkuajan.

Yritän pakottaa itseni syömään vaikken enää ole nälkäinen oikeastaan koskaan, mutta kellon ollessa kuusi illalla ja syötyäni 200kcal ja käveltyäni 3km on kai pakko yrittää? En halua enkä enää tiedä mistä pitää kiinni kun reuna tuntuu murenevan alta. Eilen olin vielä ihan suhteellisen okei (vaikka oikeastaan mikään ei kiinnostanut eikä tuntunut miltään), mutta tänään luennolla aiheen ollessa mood disorders saatoin ahdistua pikkuisen enemmän kuin on tarpeen.

Pelkään kauhean paljon, että joudun jossain vaiheessa ehkä myöntämään tuutorilleni etten pysty toimimaan aivan niin täysillä kuin normaali ihminen. Pelkään aivan kamalasti, että uudet ihmiset saavat tietää siitä miten rikki olen. En halua olla tällainen mutten oikein tiedä mitä muuta tehdä?

Miten voin koskaan jatkaa tämän aineen opiskelua jos asetan itselleni toisenlaisia standardeja enkä suostu sisäistämään itseeni negatiivisen ajattelun triadia? Miten voin koskaan olla yhtään mitään jos nämä samat ajatukset seuraavat minua minne tahansa menenkin ja mitä tahansa teenkin? Ei se auta, että ne ovat vain ajatuksia. Haluaisin vain olla kunnossa ja ei-ahdistunut ja surkea, mutta ehkei se vain onnistu.

saattaa olla että tein muutaman naarmun vaikka tiedostin samanaikaisesti sen, kuinka jumalattoman typerää se on.

the world looks like a movie always playing.

Olen asunut muualla lähes kaksi viikkoa eikä se vieläkään tunnu aivan todelliselta, että tämä on nyt kotini. Huoneeni on vieläkin kauhean väliaikaisen näköinen ja toisinaan havahdun tajuamaan ettei kukaan ymmärrä kaikkia minua naurattavia tai kauhistuttavia asioita, miten kukaan voisi tietää suomalaisesta politiikasta tai mistään muustakaan sellaisesta. 

Olen yrittänyt olla okei ja onnellinen ja kunnossa, onnistuin siinä viikon, mutta viime perjantaina façade murtui ja hyperventiloin yökerhon lattialla. Se oli oikeasti vahinko enkä vieläkään ymmärrä miten siinä niin kävi — olin toisaalta juhlinut viikon lähes jokaisena päivänä ja ehkä kehoni vain päätti, että se hetki oli otollinen? Yritin rauhoittua tupakalla ja minä -ajalla, mutta päädyin tanssilattialla toteamaan etten voi hyvin ja että minun on mentävä takaisin kotiin. Kämppikset olivat huolissaan ja loppujen lopuksi yöllä puhuin kotiin jääneen kanssa paljon ja nyt tuntuu siltä, että kaikki tietävät minun olevan pikkuisen epäkunnossa. En tiedä onko se välttämättä aivan kamalan paha asia, mutten olisi halunnut kertoa. Ei tuollaisia asioita tarvitse näyttää tai kertoa viikko ensitapaamisen jälkeen?!

Muuten kaikki on kai ihan hyvin? Tänään olin vahingossa syömättä lähes viiteen asti, mutta muuten yritän syödä edes jogurtin luentojen välissä. Vaikka pitäisi keskittyä vain itseensä, on aika vaikeaa sillä tämän viikon aikana on käynyt aika selväksi, että yhdellä täällä on syömishäiriö. Hän punnitsee kaiken gramman tarkkuudella ja vitsailee siitä, kuinka ei voi poiketa dieetistään. Vitsihän se toki onkin. Joo, aivan varmasti. Jatkuvasti täällä muutenkin puhutaan siitä, kuinka ei voi syödä mitään hiilihydraattipitoista ennen iltaa ulkona ja yksi jos toinen valittaa lihavuudestaan ja puhuu dieeteistään. Oikeasti ahdistaa enemmän kuin haluan myöntää... 

Yritän muistaa syödä ja ajatella sitä, että minun on elettävä tässä kehossa ja itseni kanssa koko loppu elämä ja se ei auta oikeasti mitään jos en syö. Siltikin tänään kaupungilla kävellessäni olin onnellinen kun tajusin syöneeni tasan 49kcal koko päivänä, jotka ehkä olivat kuluneet jo siihen mennessä kun kävelin kaupunkiin (matka yhteen suuntaan on noin 1,5km). Pelkään oikeastaan melko paljon, että putoan alemmas kuin on hyvä. Ei minun toisaalta kuuluisi, opiskelen sellaiseksi, jonka pitäisi auttaa mielenterveysongelmista kärsiviä mutta sen sijaan että auttaisin itseäni oikeasti, luen puoleenyöhön ASPD:stä, OCD:stä, GAD:ista ja CBT:stä, sekä yritän ymmärtää Piageta ja Vygotskya monien muiden ohella.

Opiskelen ainetta, joka oikeasti kiinnostaa enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Pelkään kuitenkin samanaikaisesti muuttuvani omaksi potilaakseni — ainakin siinä mielessä, että ilmeisesti valmistuttuani olen oikeasti psykologi nimikkeeltäni. Työtä tehdäkseen pitäisi vielä opiskella vuosi ja kvalifikoitua, mutta käytännössä neljässä vuodessa olisin sellainen, joka auttaa kaltaisiani ja huonommassa kunnossa olevia. En oikein enää tiedä onko mikään vialla, ei minua varsinaisesti enää ahdista ulkonäkö enkä toivo kuolemaa. Ainakaan kauhean usein. Tuntuu etten putoa enää mihinkään diagnostiseen luokitukseen mutta en oikein tiedä olenko kunnossakaan. Vaikka yritän muistaa syödä, yritän samalla olla syömättä ja mietin mitä voisin harrastaa ollakseni pienempi. Ei saisi verrata itseään toisiin, mutta ahdistaa asua sellaisten kanssa, jotka puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta ja ovat siinä oikeasti parempia kuin minä.

En enää tiedä mitä oikein olen ja se pelottaa. Aikaisemmin tiesin että minulla on vakava masennus, mutta eihän sitä voi olla jos ei aina ole paha olla? Mitä silloin on kun välillä ahdistaa ja toisinaan on kuitenkin niin onnellinen, että itkee onnesta? Mikä silloin on kun hankkii uusia kavereita jatkuvasti, mutta toisinaan pysähtyy miettimään sitä miltä ahdistus tuntuu? Mikä on kun hukuttaa itsensä hitaasti töihin? Voi olla, että ilmoittauduin viiteen eri societyyn ja yhteen luottamuspositioon...

Muutaman vuoden päästä minun pitäisi osata vastata omiin kysymyksiini ja se tuntuu todella typerältä. Ehkä vietän viikonlopun lukien DSM-V:tä ja yritän löytää vastauksia. En tiedä missä mennään tai mitä tapahtuu ja kai se hieman pelottaa. Haluaisin vain olla hallinnassa.

laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa.

Muutto lähestyy nopeammin kuin ehdin pakata ja yhtäkkiä aika ei riitä enää mihinkään. Muistin taas miksi vihaan pakkaamista. Aika loppuu kesken, tuntuu, että äsken minulla oli vielä kaksi viikkoa ja nyt ei ole enää edes puolta vuorokautta. En ole henkisesti valmis, minulla nyt vain ei ole vaihtoehtoja, sillä lentokone nousee ilmaan istuin siellä tai en ja fresher's alkaa vaikken haluaisi. On jotenkin todella ristiriitainen olo.

Haluaisin olla todella innostunut ja iloinen, mutta itkin tänään äidin puhuessa siitä, kuinka he ovat nyt kasvattaneet minut niin hyvin kuin osaavat ja tästä eteenpäin minun pitäisi osata itse. Minua pelottaa enemmän kuin uskallan myöntää, oikeasti olen kauhuissani enkä kauheasti edes enää halua lähteä. Mitä jos en pärjää? Kaikki tavarat eivät mitenkään mahdu painorajoihin ja odotan jo nyt kauhulla sitä kun joudun yliopistolla raahaamaan laukkujani kohti uutta kotia. Olen oikeasti aika kauhuissani koko lähdöstä enkä ole niinkään varma siitä, että pärjään laisinkaan. Toisaalta minun pitäisi tietää kuinka kulttuurishokissa ja sen sellaisessa käyttäydytään, mutta ei se tarkoita, että oikeasti pärjäisin.

Mitä jos en oikeasti pärjää tuolla? Mitä jos en saa ystäviä? Mitä jos kaikki vain vihaavat minua? Pelottaa.

Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta olen aika ylpeä itsestäni. Luin toissayönä yläasteen vuosikirjat läpi ja ihmettelen yhä sitä, että oikeasti selvisin sieltä elossa. Ehkä en ole aivan niin laiska, tyhmä ja saamaton kuin uskon olevani? Olen oikeasti myös innoissani, pelko vaan toisinaan ottaa vallan enkä osaa olla oikein mitenkään muuten kuin itkeä hiljaa sohvannurkassa.

do you wanna feel a little beautiful baby?

Olen yrittänyt opetella onnellisuutta eikä se ole helppoa.
Yhtenä hetkenä kaikki on ihan okei ja seuraavana haluaisin vain kuolla pois. Uskon kuitenkin edistyneeni, sillä kirjoitin eräänä päivänä siitä, kuinka haluaisin vain oikeastaan olla onnellinen enkä välitä paljoa muusta. En ole tyytyväinen ulkonäkööni, mutta hitaasti opin pitämään kasvoistani ja ehkä jonain päivänä kestän vielä sen kokonaisuuden, joka katsoo peilistä takaisin? Ajattelin yliopistossa oikeasti opiskella ja keskittyä sen lisäksi näyttämään ..... aivan helvetin hyvältä. En jaksa enää kokea alemmuudentunnetta siitä, kuinka reiteni eivät ole ranteideni paksuiset ja kuinka en voi ostaa vaatteita kokoa 32. Mitä sitten? Minä olen enemmän kuin ulkonäköni ja vaatteiden kokolaput. Olen enemmän kuin jonkun mitäänsanomattoman ihmisen mielipide minusta ja tulevaisuudestani. Olen hurjan paljon enemmän kuin ne sanat, jotka entiseni sylki päin naamaa.

Siitä asti kun #kutsumua -kampanja julkaistiin, olen yrittänyt miettiä mitä mieltä olen siitä. Osa minusta näkee sen hyvänä asiana, mutta oikeastaan en pysty uskomaan siihen. Ihan söpöä, että ihmiset kirjoittavat lapulle asioita ja hienoa jos se oikeasti jollekin toimii terapeuttisena kokemuksena. Olisi vain hurjan paljon hienompaa jos lapuille kirjoittelun sijaan asialle oikeasti tehtäisiin jotain. Ei minua peruskoulussa olisi lohduttanut nähdä tuhansia lappuja, joissa on ruksittu yli adjektiiveja. Silloin kun sinun annetaan uskoa ettet ole minkään arvoinen ja sinusta ei ole mihinkään, eivät laput lohduta. Olen lukenut mielipidepalstoilla kirjoittelua aiheesta ja etenkin opettajat kokevat selkeästi toimivansa oikein. Anteeksi, siis miten? "Meidän koulussa ei kiusata, tämä on KiVa -koulu", joo ja minä olen joulupukki. Kiusaamista tapahtuu kaikkialla, se ei välttämättä ole fyysistä eikä aja ihmisiä reunan yli, muttei lieväkään kiusaaminen ole oikeutettua. Näytä minulle opettaja, joka kertoo heidän koulunsa olevan täysin kiusaamisvapaa ja minä näytän sinulle valehtelijan. Verso -sovittelu on samanlaista tyhjänpäiväistä löpinää — siis vertaissovittelu? Onko kiusaaja samalla tasolla kiusatun kanssa, siis pitääkö häneltäkin pyytää anteeksi ja onko hänenkin elämänsä nyt tuhottu? Kiusattu ei ole anteeksipyyntövelvollinen eikä kukaan voi pakottaa kiusattua edes antamaan anteeksi. Anteeksipyynnön oletusarvoinen lopputulema ei saa olla anteeksianto vaan asioiden parantuminen — anteeksipyynnön jälkeen on oikeasti myös muututtava.

Oikeasti haluaisin kirjoittaa aiheesta paljon enemmänkin, mutta ehkä jätän tämän tähän. Ei ketään kiinnosta lukea siitä, kuinka minua vain ärsyttää kiusaamisenvastainen kampanja, mutta se on totuus. En tiedä, ehkä ärsyynnyn tyhmistä asioista, ei se ole väärin.

Jollain tapaa haluaisin kirjoittaa siitä kuinka luisun taas alaspäin vaan nyt se ei ole totta. En ole vahvasti pinnalla, mutta pidän lujaa kiinni reunasta enkä halua päästää irti. Yliopisto avaa mahdollisuudet putoamiselle, mutten oikeasti tahtoisi mennä takaisin alas sillä pinnalla oleva maailma on aika kiva. Pidän siitä kun ulkona paistava aurinko saa minut hymyilemään ja kun hymyilen oikeasti valokuvassa enkä pelkää ostaa kaverin kanssa sushia. Pidän siitä kun peilikuvani ei ole niin paha kuin muistin sen olevan ja rakastan sitä, että herään aamuisin pirteänä enkä jumalattoman väsyneenä valvottuani lähes koko yön.

En ole terve, mutta haluaisin ajatella itseäni ainakin hieman paremmassa kunnossa olevana. 
Ainakin olen onnellisempi mitä olen uskaltanut olla viimeiseen neljään vuoteen.

Mummo kirjoitti vuosi syntymäni jälkeen, että toivoo minun kokevan itseni rakastetuksi aina. Itkin lukiessani sitä ja itken välillä yhä. Neljässä vuodessa olen valmistunut lukiosta ja ollut vaihdossa ja vaikka mitä muuta, mutta hän ei ole ollut täällä todistamassa mitään niistä. Vaikken usko elämään kuoleman jälkeen, ehkä hän kuitenkin seurasi pilvenreunalta ja hymyili? Toivon sitä kovasti.

Kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin.

Sain eilen painaa valkolakin päähäni ja se tunne oli käsittämätön. Olen ylioppilas, aivan oikeasti olen. Minulla on sininen kansio, jonka sisällä oleva hologrammilla varustettu ja Genevessä allekirjoitettu paperi kertoo minun olevan bilingual diploma recipient. En oikein vieläkään ymmärrä, että tuo pöydällä olevan valkolakki on minun minun minun minun vain ja ainoastaan minun. Niskassa oleva nuttura muistuttaa eilisestä ja katson kuvia itkien, olin oikeasti kaunis, aivan hurjan kaunis. Olohuoneen lahjapöytä muistuttaa onnellisuudesta ja mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnittelivat minua eilen. En tiedä, elämä on oikeasti aika hyvää ja monet asiat ovat paremmin kuin toisinaan uskallan myöntää. Nyt voin hylätä vappukruununi ja siirtyä valkolakkien joukkoon, hymyilyttää. Eilen baarissa ihmiset kyselivät hatusta ja sain onnitteluja tuntemattomilta melko paljon. Jotkut nauroivat kun näkivät porukkamme, "miksi noilla on noi päässä?" muttei se haitannut. Tuon yhden illan ajan olimme maailman huipulla ja viikon päästä ensimmäiset lähtevät kohti uutta maailmaa — minulla on vielä muutama viikko, mutta 素晴らしい未来　awaits.

Tulevaisuus pelottaa jonkin verran, mutta kai siellä Englannissa on ihan kivaa? Tänään päätin etten halua tulevaisuudeltani enää yhtään mitään kun seuraava tavoite on vasta kolmen vuoden päässä. On kuitenkin ehkä parempi lähteä opiskelemaan kuin jäädä tänne miettimään tavoitteita ja elämä on kuitenkin tässä eikä "sitten joskus". Ajattelin ottaa kaiken irti näistä viimeisistä viikoista Suomessa ja tavata niitä, joita en pian näe pitkään aikaan. Haluaisin myös oppia ymmärtämään miksi lähteminen on aina niin kamalan vaikeaa ennen kuin oikeasti lähtee — silloin se on helpoin ja yksinkertaisin asia ikinä (niin varmaan, oikeasti itken lentokentällä varmaankin pienen tai ehkä suurenkin joen). Äiti sanoi tänään, että nämä olivat viimeiset juhlat jotka hän minulle järjestää ja itkin vaikka yritinkin väittää muuta.

あなたは大切な人。

あなたは大切な人。= you are an important person 

Olen ollut viime aikoina onnellisempi ja tasapainoisempi kuin pitkään aikaan.
Totta kai on ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt miksi edes yritän ja pelännyt aivan kauheasti sitä, että kaikki menee yliopistossa aivan pieleen. Olen pelännyt, ja pelkään yhä, että yliopistossa putoankin taas todella alas enkä pääse enää ylös tai sitten vain pilaan elämäni. Tänään siivotessani aloin kuitenkin miettimään mistä tähän on tultu ja totesin, että olen oikeasti aika pitkällä.

Tyhjensin laatikoita, joissa olevia lehtiä luin kun olin sekaisin. Voguet, Seventeenit ja Marie Clairet — hankittu, koska halusin katsoa kuvia ihmisistä, jotka olivat sellaisia miksi minä haluaisin tulla. Tarinoita ihmisistä, jotka olivat olleet joskus jotain muuta ja nyt he olivat menestyneitä. Toinen laatikko oli täynnä ongelmia — tarinoita mielenterveysongelmista ja musiikista. Musiikkilehdistä säästin ne, joissa mainittiin bändi jota ei edes enää ole. En ole koskenutkaan niihin lehtiin ilmestymisen jälkeen, muttei se poista sitä mitä bändi minulle merkitsee. Löysin myös vanhan kalenterini, sen, jossa punainen "x" oli oksentamista, "72h (:" paaston kesto ja kaikki menot värikoodattua. Turkoosivioletti yksi ihminen, vaaleansininen toinen, punainen matematiikka ja oranssi uskonto. Vaaleanpunainen "f" kertoi epäonnistumisesta, mutta missään ei lukenut "152h" paaston kunniaksi.

En koe olevani terve, en lähimaillakaan. Olen kuitenkin paljon paremmassa paikassa kuin joskus aikaisemmin. Olen aika kaukana tuollaisesta kontrollista ja tavallaan hyvä niin. En väitä ettenkö ajattele ulkonäköäni päivittäin, nyt yritän vain antaa itseni syödä 1000kcal päivässä ja en halua ahdistua siitä. Sillä määrällä ei liho, ei, vaikka miten päin kääntyisi katsomaan numeroita. Sillä määrällä saan turvotuksen pois lakkiaisiin mennessä ja kaikki on hyvin. Tiedostan ajatusmallieni kieroituneisuuden, mutta samanaikaisesti kieltäydyn tunnustamasta enää ongelmaa. En ole terve, en ole normaali enkä kunnossa siinä määrin kuin normaalin ihmisen elämä olisi tasapanoista. Tiedostan kuitenkin olevani tärkeä ja tiedostan sen, että minun teoillani on merkitystä. Minä olen enemmän kuin vaatteiden kokonumero tai näkyvä rintalasta (ei se edes enää näytä kauniilta, joskus ajattelin toisin). Jollain hirveän kummallisella tavalla koen hitaasti ansaitsevani elää, koen, että minulla on muukin tarkoitus kuin ahdistua hengiltä ja olla taakka muille. Tiedän saavani paljon selkääntaputtelua loppukuusta ja se on ihan okei — ylioppilashattu ja yliopistopaikka ovat saavutuksia aivan millä tahansa mittapuulla.

Olen tavannut ihmisen, joka ei ole ollut sinut itsensä kanssa pitkään aikaan ja vuorokauden tuntemisen jälkeen avautuu asioista, joista itse en puhu vuosienkaan jälkeen (paitsi ehkä aivan kauheassa humalassa ennen nukahtamista). Ystävä kertoi keskustelun taustassa lukevan "you cannot save people, you can only love them" ja vaikkei se tarkoittaisikaan oikeasti mitään sen suurempaa, olen kiitollinen ja onnellinen.

Nyt kun saisin vain yliopistoasiota järjesteltyä ja huoneen siivottua ja hieman turvotusta pois niin olisin valmis siihen noin kuukauden päästä alkavaan rumbaan.

no matter how many anxieties there are we definitely won't be defeated.

Olen onnellisempi kuin olen koko vuoden aikana ollut.
Viimeiset viikot ovat olleet täynnä iloa, rakkautta ja rauhaa. Kaupunkien valot ja lämpimät tuulet rauhoittavat, mukillinen sojua ja tupakka tekevät elämästä helpompaa. Tänään vahingossa meinasin ahdistua hengiltä katsoessani kaupungin valoja, mutta tunnin jälkeen hengittäminen helpottui ja ymmärsin ettei elämä ole niin vakavaa kuin sen ajattelen olevan. Tämä on vain elämää ja kaikki järjestyy aina parhain päin, oikeasti. Siitä kertoo myös se, että valmistumisen lisäksi sain yliopistopaikan. Minusta tulee yliopisto-opiskelija tänä syksynä ja se pelottaa aivan kamalan paljon.

Pelosta huolimatta olen innoissani, sillä tiedän muutoksen olevan tärkeää ja kauan kaivattua. Tiedän pystyväni yliopistoon, mutta pelkään siitä tulevan samanlaista kuin lukio loppujen lopuksi oli. Pelkään, että lukittaudun huoneeseeni ja lopetan syömisen enkä tee muuta kuin makaan sängyssä. Sen kestän jos lukittaudun huoneeseeni, lopetan syömisen ja opiskelen, mutta sängyssä makaaminen ei ole sallittua. Yliopistossa on otettava takaisin ne menetetyt arvosanat lukiosta, sillä pian pilaan oikeasti tulevaisuuteni jos en tee parempia valintoja.

Pelkään etten ole tarpeeksi hyvä yliopistoon, mutta eiväthän he olisi ottaneet minua sisälle jos en pärjäisi siellä, eikö niin?

your heart is gazing into the night sky now.

Olen kotona ja niin kamalan onnellinen.
1) koti. 2) valmistuin, minä ihan oikeasti saan painaa elokuussa lakin päähän ja luulla tietäväni kaikesta kaiken.

Selviydyin lukiosta, enkä tiedä miten päin olisin. Minun tarvitsee kävellä siihen rakennukseen enää ainoastaan valmistujaisiin ja sen jälkeen yksi valtava taival elämästä on ohi. Minulla on kädessä paperi, joka kertoo minun olevan kaksikielisesti ylioppinut.

En osaa kauheasti sanoa mitään, mutta olen vain onnellinen ja halusin kertoa siitä. Kerrankin jotain hyvää täälläkin.

i'm going away for a while but i'll be back don't try to follow me.

Lähden tänään takaisin kotiin.
Olen niin onnellinen.

Toivottavasti en kirjoita seuraavaan kuukauteen aivan kauhean paljon, se olisi todella hyvä asia. Palaanhan sentään sinne, missä osasin olla onnellinen.

(vaikka oikeasti olenkin liian suuri ja viime yönä ahdistuin hengiltä enkä oikein tiennyt miten päin olla mutta shhh ei se mitään)

oon maannut lattialla, miettinyt miten täällä selvitään.

Tavallaan on tapahtunut kauheasti, mutta oikeasti ei ehkä kuitenkaan. Tapasin leijonan, siitä on oikeasti yli kaksi vuotta kun viimeeksi näimme, sillä pikaista keikkajonossa tapahtunutta "onko sulla sytkäriä" -kohtaamista ei voi laskea. Olen onnistunut juomaan vähemmän ja syömään vähemmän ja yhtäkkiä mikään ei enää olekaan sallittua ja kaikki ahdistaa. Nälkä tuntuu hyvältä ja ei tämän kai aivan näinkään pitänyt mennä?

Entinen luokkalaiseni kävi tänään parin tunnin viininjuontihetkellä meillä ja puhuimme luoja ties mistä. Syömishäiriöt ja niiden ulottuvuudet saivat osakseen huomiota yllättävän vähän — aika loppui kesken. Lopputulemana kuitenkin se, ettei tässä ole kyse pelkästä syömisen kontrolloimisesta (shock horror!!1!). Kaikki on niin paljon syvemmällä kuin pelkässä "oh, i'm not hungry" -lausahduksessa. Vaikka hän onkin "parantunut" kaksi vuotta, sain kuulla reunan houkuttelevuudesta ja totesimme ettei tämä oikeasti ikinä lähde kokonaan pois vaikka kuinka luulisi toisin. Surullista. Flunssa on ja menee, mutta tällainen on ja jää edelleen takaraivoon kummittelemaan vaikkei sitä itse tajuaisikaan.

Huomenna pride ja en oikeastaan jaksaisi. Huomaan yhtäkkiä menettäväni kiinnostuksen kaikkeen enkä todellakaan jaksaisi kävellä ovesta ulos. Pääsen sängystä ylös, mutta ovesta ulos kulkeminen tuntuu liian vaikealta ja päädyn istumaan sohvalla ja miettimään mitä saan syödä vai saanko sittenkään. Ehkä kävelen huomenna senaatintorille ja koffin puistosta suoraan kotiin, parempi pysyä neljän seinän sisällä, missä mikään ei satuta ellen anna sille tilaa. Jollain tapaa mietin sitä kuinka oikeasti ehkä haluaisinkin kuolla. 

Ei minusta kuitenkaan koskaan tule yhtään mitään ja jos palaan pohjalle saan vain huudot laiskuudestani. Joskus halusin huutaa etten ole laiska vaan minulla on masennus, muttei se ehkä ole niinkään? Neljä kertaa olen saanut kuulla olevani vakavasti masentunut, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt mitään sen eteen, että oikeasti pääsisin sängystä ylös. Inhoan itseäni siitä etten yrittänyt lukiossa enemmän ja tuntuu, että ehkä vain kuvittelen etten olisi jaksanut. Entä jos olin vain aivan helvetin laiska ja siksi en suoriutunut niin hyvin kuin olisi pitänyt? Jos en valmistu nyt en tiedä mitä teen, ehkä hyppään sillalta ja toivon etten nouse pintaan tai makaan sängyssä vähintään kaksi viikkoa palattuani kotiin? Ahdistaa niin helvetisti enkä saa tätä möykkyä aukeamaan.

En osaa enää nukkuakaan.

if I think too hard and never leave I'll watch the world turn without me.

Luin terään tutun kirjoittaman pitkän pätkän siitä, kuinka hänen syömishäiriönsä on taas noussut pinnalle ja kuinka hän aikoo hoitaa sen kuntoon. She talked the talk and walked the walk, at least for now. Kykenen iloitsemaan toisten hyvistä päätöksistä ja samalla mietin: "kyllä minäkin sitten joskus kun aika on oikea". Oikeaa aikaa ei ole lähes kuuteen vuoteen kuulunut niin mitenköhän kuvittelen sen mysteerisesti ilmestyvän? Silloin joskus sanoin neljän vuoden riittävän "hankin apua kun palaan, lupaan", pah. En enää jaksa luvata kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni sen, että juhannuksen seurauksena olen viikon juomatta ja pyrin keskittymään vihreään teehen ja veteen. Ihan vain siksi, etten tiedä painoani, mutta tiedän olevani kamalan iso. Siksi, että kuulin taas viikonloppuna niin paljon ikäviä kommentteja olemuksestani ja toivon voivani jonain päivänä omistaa sen saman peitteen, mistä kaikki lipui pois. Silloin kun pahat sanat lensivät päin kasvoja ja seisoin tyynenä tai kävelin pois, silloin olin parempi.

Yritän matkustaa takaisin sinne, missä hallitsin jotain kun en tiedä tulevaisuudesta, joten voisin ehkä edes vastaanottaa sen hieman parempana? Elätän toiveita ja yritän, toisaalta tiedän kuinka saisin kaiken siihen missä se oli neljä vuotta sitten mutten uskalla lähteä sille polulle. En ainakaan ihan vielä. (Toisaalta, isän kysyessä "tuliko sulle nälkä?" kun yritän miettiä mitä ehkä voisin syödä alan elätellä toiveita syömättömyydestä.) Tiedän tekeväni kaiken vain siksi etten pysty kontrolloimaan nykyhetkessä juurikaan mitään, puhumattakaan tulevaisuudesta. Huomaan kangistuvani niihin kaavoihin, joista olen niin usein valittanut. Sanon lähteväni toteuttamaan itseäni "sitten kun tutkinto on hoidettu" ja samanaikaisesti luen koulunsa keskeyttäneistä, jotka etsivät itseään. Oikeasti kadehdin heitä, mutta toisaalta tiedän toimivani järkevästi. Näinhän minun pitääkin olla. Miltä sekin näyttäisi mahdollisten ylioppilasjuhlien aikana jos sanoisin pitäväni välivuoden vailla opiskelupaikkaa, johon palata?

Söin tänään varovaisen, mahdollisimman yläkanttiin lasketun, arvion mukaan 700kcal ja vaikka tiedän sen olevan vähemmän kuin hetkeen, jokin ahdistaa. Tiedän tämän oikeastaan olevan melko ihanteellinen määrä, jos jatkaisin näillä luvuilla reissussa, voisin pudottaa 5,2kg eikä sen pitäisi olla mahdotonta. 1300kcal päivittäinen vaje + useiden kilometrien kävelyt = resepti onneen? Jos jatkaisin näin edes seuraavat 2kk ja jättäisin juomisen, voisin palata sinne, missä olin ennen lähtöä. Houkuttelevaa, mutta... en luottaisi liikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö voisi yrittää esimerkiksi oikeasti vähentää juomista seuraavaksi pariksi kuukaudeksi — ei reissussa kuitenkaan tule juotua puoliksikaan niin paljon kuin kotona. Oikeasti en vain tiedä, en tiedä mitä pitäisi olla, miten pitäisi olla ja missä pitäisi olla ja harkitsen turvautuvani vanhaan, tuttuun ja turvalliseen tapaan.

fooling everyone, telling them she's having fun.

Valvoin taas liian pitkään vaikkei minulla ollut mitään pätevää syytä. Ei vaan nukuta, pitäisi ehkä tehdä päivisin muutakin kuin juoda 2l vihreää teetä ja puoli litraa kahvia. Kävin kaupassa vähän kadun toista puolta kauempana ja törmäsin entiseen luokkalaiseeni, 10kg lihavampana, hiukset typerällä poninhännällä pään päällä, shortseissa ja varvastossuissa kun ulkona on +15°C. Hävettää ja itkettää jos asiaa oikeasti ajattelee. En ole edes valmistunut lukiosta (tai teoriassa olen, mutta käytännössä kukaan ei vielä tiedä saanko lakin nyt vai joudunko uusimaan) ja samanaikaisesti ala-asteaikainen kaverini muuttaa New Yorkiin levyttämään. Ehken vain tee tarpeeksi töitä sen eteen, että minusta tulisi yhtään mitään? Lana Del Reyn kuunteleminen yhdeltä yöllä ei ole "asioille tekemistä", se on typeryyttä ja lapsellisuutta ja minun pitäisi olla aikuinen.

Katson sivusta kun ihmiset saavuttavat asioita (sekin tuttu sai töitä sieltä) ja valehtelen kaikille olevani tyytyväinen lomasta ja siitä ettei tarvitse herätä aamuisin. Nauran kun kerron etten tee mitään päivisin, totta kai meillä voi tulla käymään milloin vain. Oikeasti tämä tekemättömyys ahdistaa ja tulen hulluksi kun katson samoja uusintoja toisensa jälkeen mutten uskalla tehdä mitään oikeasti radikaalia (kuten lähteä pyöräilemään tähän aikaan).

Inhottaa kun haluaisin oikeasti tehdä asioita, kuten vaikka pyöräillä yöllä, mutta ihan oikeasti pelkään liikkua yksin. Tiedän ettei kukaan tämän näköiselle todennäköisesti mitään tekisi, muttei se tarkoita sitä ettenkö vaihtaisi kadunpuolta jos samalla puolella on viiden ihmisen joukko yhdeksältä lauantai-iltana. Ei se tarkoita ettenkö kulkisi jatkuvasti puhelin kädessä tai avaimet toisessa. Ei se tarkoita ettenkö pelkäisi kävellessäni kotialueen kaduilla ja pyrkisi näyttämään todella määrätietoiselta. Oikeasti pelkään aivan helvetisti liikkua iltaisin yksin mutten vain myönnä sitä kenellekään. Samaan aikaan naisille yhä opetetaan "älä tule raiskatuksi" sen sijaan, että miehille opetettaisiin etteivät naiset ole heille velkaa yhtään mistään. Anteeksi, ei tästä ollut tarkoitus puhua täällä, rupesi vain suututtamaan kun maailmassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä etten tiedä miten päin olla. Aina välillä mietin sitä kuinka paljon helpompaa olisi kun ei tietäisi mistään mitään (en koskaan näe naapurin ikkunassa mitään liikettä ja oikeasti pelottaa, entä jos sieltä joskus joku katsoisikin takaisin?).

Tuntuu kuin kaikki pelkoni ja epävarmuuteni olisivat oikeasti maailman naurettavimpia. Miksi minun pitäisi pelätä mitään, minullahan on "täydellinen elämä" kuten silloin viisi vuotta sitten kuulin. Olisipa se niin täydellinen, että olisin taas alipainoinen, väsynyt ja harmaa.

kaikesta täytyy puhuu niin sä aina sanoit, mutta sotku on sotku niin se on ja minkäs teet.

Olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan, mutta koskaan tekstistä ei ole tullut sellaista, että oikeasti kokisin sen olevan julkaisukelpoista. Tavallaan olen ollut melko onnellinen, mutta toisaalta samalla taustalla kummittelee tyytymättömyys kaikkeen ympärillä olevaan. Lähinnä ehkä itse olen tyytymättömyyteni pahin aiheuttaja, enkä oikein ymmärrä miksi taas näin. Osasinhan olla ihan suhteellisen okei itseni kanssa jo jonkin aikaa, miksi nyt näin? 

Asiat eivät enää tunnu siltä kuin niiden pitäisi. Taivaan liukuvärjäys on kaunis ja oli lauantai-iltana vuoristoradan huipulta nähty maisemakin aika vertaistansa vailla. Tästä kaikesta huolimatta en oikein osaa olla niin kuin pitäisi. Tunnen kuinka suuri olen, mutten enää osaa muuttua. En tiedä mitä tehdä ja tällainen hukassa oleminen hajottaa. Hyvä luoja, enhän edes tiedä mitä teen elokuun alun jälkeen. En tiedä opiskelenko yliopistossa vai joudunko palaamaan lukioon ja se pelottaa niin paljon, että voisin itkeä. Tuntuu kamalalta tietää, että minun pitäisi valmistua, mutta fakta on se ettei sitä tiedä toistaiseksi kukaan (katson laskurin päiviä ja välillä muistan, että ne + 5 ovat tulosten saapumispäivä). Oksettaa ajatella tulevaisuutta, haluan vain yliopiston pois alta, voisin sen jälkeen katsoa taas uudelleen tätä koko konseptia. Löysin eilen jotain, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa: haluan voida tehdä töitä kellon ympäri jos siltä tuntuu, se olisi ihanaa.

Haluaisin kirjoittaa onnesta ja hetkittäisestä pahasta lievemmin, mutten oikein osaa. Se yksi juttu roikkuu nyt toista viikkoa enkä vain ole saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä haastateltaviin. Olen niin jumalattoman aikaansaamaton ettei ole tosikaan. Samanaikaisesti tutut ja tutuntutut oikeasti löytävät elämälleen suunnan ja minä jään teekuppi kädessä katsomaan perään.

Mietin jos vain olisin syömättä viimeiset päivät ennen lähtöä, se voisi olla hauska kokeilu. Join taas sitä likööriä mitä punatukka silloin kolme vuotta sitten tarjosi ja en oikein tiedä miten päin pitäisi olla. Voisin juhannuksena antaa olla ja huutaa mun surut tuuleen, päättää et tää on tarpeeksi, mutta toisaalta eihän mikään edes ole huonosti?

run for the sunlight, gate is now open for you.

"Dancing on the path and singing now you got away. 

You can reach the goals that you have set from now on, every day. 

There is no way you would go back now, oh no, those days are past. 

Life is waiting for the one who loves to live, and it is not a secret..."

Välillä kummastutan itseänikin kun mietin sitä kaikkea, mitä olen valmis tekemään. Vietin festivaaleilla töissä lähes vuorokauden nähdäkseni bändin, joka on "yksi niitä elämää suurempia". Toinen rivi, mutta elämä on edelleen niin kaunista etten oikein tiedä miten päin olla. Sain halata ihmistä, jota olen ihaillut pidempään kuin puolet tähänastisesta elämästäni. Sain kiittää. Sain jutella. Sain olla onnellinen ja olen yhä.

Tiedän etteivät mitkään underlying problemsit ole oikeasti minnekään kadonneet. Kaikki on muka niin kuin ennenkin, mutta toisaalta viimeiset kaksi päivää ovat olleet hyvin opettavaisia. Olen kestänyt enemmän kuin olisin ikinä uskonut ja eilinen todisti aika paljon. Haluaisin ehkä kertoa enemmänkin, mutta tämä on niitä harvoja hetkiä kun yritän suojella henkilöllisyyttäni (niin varmaan, minut tuntevat näkevät kaikesta läpi kuitenkin). Eilinen tapaaminen bändin kanssa oli jotain niin upeaa, etten vieläkään voi valittaa kipeistä jaloista tai tomaatinpunaisista kasvoistani kahdeksan tunnin auringossa seisomisen jälkeen.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pystyn lähes mihin tahansa. Vaikken vieläkään tiedä elokuun alkua pidemmälle, elämä on suhteellisen kasassa ja aina voin palata eiliseen jos sattuu.

there's still time if i start running now.

Mielialat tuntuvat menevän aika kummallisia vuoristoratoja, vähän kuin silloin joskus kun olin juuri lähdössä ja hetkessä itkin ja toisessa nauroin. En vieläkään tiedä kuinka suhtautua asioihin, mutta löysin tänään musiikkia, joka on lohduttavampaa kuin mikään pitkään aikaan (paitsi ehkä ne laskurin näyttämät päivät?).

「桜咲け君の胸の中で

揺れてた小さなつぼみよ

負けない世にくじけないように今

歌うから。」 

"Let the cherry blossoms bloom inside you 

Where a little bud has been swaying 

I’ll be singing 

To keep you from being defeated, to keep you from giving up"

Eilen illalla olisin halunnut kirjoittaa jotain elämän tuskasta ja siitä, kuinka mikään ei oikein tunnu etenevän mihinkään. Tällä hetkellä se tuntuu kovin naurettavalta, sillä vaikken saanutkaan eilen painaa valkolakkia päähäni ja luulla tietäväni kaikesta kaiken, elämä on aika hyvin. Monet asiat joiden en olisi ikinä uskonut järjestyvän, ovat hitaasti liikkuneet oikeaan suuntaan. Ei, elämästä ei ole vieläkään tullut täydellistä, mutta katsoessani erään tutun videoita voin lohduttautua ajattelemalla kuinka kuukauden päästä olen siellä. On jotenkin todella surrealistista ajatella, että olen pian siellä, missä elämä oli vaikeampaa kuin milloinkaan aikaisemmin, mutta toisaalta myös niin upeaa. Pääsen kävelemään sinne rannalle, jossa makasin taivasta tuijottaen, elin ja hengitin sitä sinistä ja ruohon vihreää.

Olen yrittänyt nähdä positiivisesti tulevat viikot ja jos mitään pahaa ei satu niin seuraavat neljä viikkoa ovat siedettäviä. Ajattelin tehdä saman kuin ennen viime matkaa — enemmän vettä, vähemmän alkoholia ja enemmän liikuntaa. Yksinkertaisesti myös siksi, että tiedän itse olevani onnellisempi jos en vietä viimeisiä viikkoja sohvalla maaten. 

Jossain hetkellisessä mielenhäiriössä päätin lähteä pois kaupungista viikoksi — en tiedä onko metsän keskellä isovanhempien kanssa oikeasti yhtään parempi, mutta hieman pakko. Toivon, että reissu olisi samankaltainen kuin viimeksi kun lähtiessäni hieman harmittelin etten ollut pidempään. Tällä kertaa tosin tiedän etten voi viipyä kuin tämän ajan, viikonloppuna on muita suunnitelmia (enkä vieläkään tiedä pukukoodia).

Nauran sille bubblelle, joka joskus kuvitteli tarvitsevansa toisen ihmisen ollakseen onnellinen. Ei siihen tarvita kuin rahaa, lentokoneita ja tahtoa.

it suddenly struck me I just might die with a smile on my face after all.

Eilinen oli yllättävän mukava; viiniä, siideriä, salaattia ja hyvää seuraa.
Puhuimme asioista, nauroimme ja huusimme. Raivosimme harrastuksemme vaatimuksista ja siitä, kuinka ihmiset vaativat kaiken mutteivät tyydy siihenkään vaan silloin yrität liikaa.

Saatoin kirjoittaa yhdeltä yöllä sähköpostin kielellä, jota en oikeasti koe puhuvani kovin hyvin.

On hieman ikävää katsoa kun kaikki tutut painavat lakkeja päähän. Toki hienoa heille, mutta haluaisin itsekin viimein lakin. Toivottavasti elokuussa...

En olisi ikinä uskonut olevani näin pitkällä. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minun oikeasti olevan done lukion kanssa tässä vaiheessa, olisin nauranut. Ihme kyllä tässä kuitenkin ollaan, enkä oikeastaan valita. Vaikken vieläkään oikeasti usko aivan kaikkeen, tiedän jollain tapaa asioiden järjestyvän. Varasin majoituksen koululle ja nyt vain odotan kesäkuun ajan vastausta sieltä ja toivon pääseväni läpi kirjoituksista. Voi olla, että saan pian ostaa yhdensuuntaisen lentolipun.

aurinko laski puiden oksille, se oli ehkä upeaa.

-200g.

jokainen sana suututtaa enemmän kuin edeltäjänsä ja haluaisin vain heittää kaiken puoliavonaisesta ikkunasta pihalle ja itkeä sen jälkeen tyhmyyttäni. mielelläni myös käpertyisin huoneen nurkaan rinkan taakse piiloon ja leikkisin pehmonallen olevan tarpeeksi suuri, että se voisi piilottaa minut. en halua koskea caps lockiin enkä osaa enää käyttää välimerkkejä oikein ilman hirveää vihaa. yritin olla rauhallinen ja ihan okei kaikesta, muttei se vain mene niin.

laulussa puhuttiin siitä, kuinka kesä on kaikilla ja muistin ne kalliot missä istuimme useammin kuin kerran puolenyön jälkeen yksillä ja itkin ilosta. 

olisi kiva jos oikeat asiat merkitsisivät niin kuin niiden kuuluu, muttei se oikein taida mennä niin. toisaalta ei kai kukaan voi määrittää absoluuttista rajaa oikealle ja väärälle kaikkeen, ei edes kuolemalle, kuten esseessä puhuin (voi olla että kirjoitin oikeasti koulutekstissä depersonalisaatiosta ja derealisaatiosta parempien sanojen puutteessa).

haluaisin aivan kamalan paljon pakata rinkan ja ottaa seuraavan lennon kauas pois, sinne missä olisi lämmin ja meri on ainoa horisontissa näkyvä asia. elämä polkee paikallaan ihan kamalan paljon ja haluaisin muuttua, muuttaa tai tehdä jotain, jolla olisi oikeasti väliä ja joka tekisi asioille jotain.

on jotenkin kauhean levoton ja tyytymätön olo ihan kaikkeen. tekisi mieli huutaa ja kiljua ja kysyä 'mitä vittua?!', mutta sen sijaan lopetan kieliopista välittämisen ja kirjoitan tekotaiteellista paskaa, josta ei ole yhtään mihinkään. eikö tekstissä aina ole osa kirjoittajaa?

miksi ihmiset sanovat olevansa kaikessa aina huonoja ja kukaan ei koskaan tyydy mihinkään eikä mikään ikinä riitä toiselta toiselle? kuinka paljon toinen ihminen voi vaatia toista antamaan, jotta kaikki olisi muka hyvin ja tasapainossa ja mukavaa ja onnellista? miten helvetissä kukaan osaa ikinä olla tyytyväinen maailmaan ja elämäänsä kun kaikkialla on niin paljon pahaa ja vaikeaa ja tieto vain lisää tuskaa. haluaisin peruuttaa takaisin ja unohtaa kaiken historiasta oppimani en minä tarvitse tietoa kommunismista ja kollektivismista kaikki sellainen saa ajattelemaan liikaa ja sitten taas ahdistaa.

pitäisi taas täyttää kalenteri asioilla, jotka eivät ole oikeasti elämää suurempia, mutta pitäisivät minut kiireisenä niin, että voisin kaatua iltaisin sänkyyn jotain saavuttaneena. päivästä toiseen ajelehtiminen tekee hulluksi vaikken ole tehnyt sitä edes viikkoa.

jos osaisin kirjoittaa kieliopillisesti oikein ranskaa vaihtaisin blogin kielen siihen ainakin hetkeksi. voisin lakata kynteni kirkkaanvihreiksi, mutta eihän se sovi minulle. ehkä pitäydyn tutussa ja turvallisessa pastellipinkissä ja jatkan samaa rataa kuin aikaisemminkin.

miten helvetissä kirjoitin alle viikko sitten ihan siedettävää ranskaa ja nyt mietin kuinka kirjoitetaan tylsistynyt.

kutsutaan ystävät, halataan ja kerrotaan surut ja ilon aiheet jokainen vuorollaan.

Yritän liikkua eteenpäin ja mielestäni olen onnistunut. Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut minun syövän nälkääni samana päivänä tapaamieni ihmisten seurassa, olisin nauranut. Niin varmaan. Tilanne on kuitenkin hurjan paljon parempi — huolimatta muutamista teksteistä. Fakta on etten oikeasti ole "tilastollinen normaali", mutta elämä on paljon helpompaa kuin se oli kolme vuotta sitten. Normaalini olisi ilmeisesti jollekin helvettiä, mutta siinä päästään jälleen suhteellisuuteen. Ihmiselle, joka on ollut aina onnellinen, itseinho varmasti olisi helvettiä. Toisaalta kuitenkin tiedän mistä se johtuu. Olen analysoinut itseäni eron jälkeen enemmän kuin pitkään aikaan ja ymmärrän paljon paremmin.

Minulla on selviytymismetodini: liiallinen vastuunkanto ja työnteko burnoutiin asti. Menen rajojeni yli ja kukaan ei silti arvosta sitä, jolloin panikoin ja koen ihmisarvoni olemattomaksi. Arvotan itseni numeroina: paino, kynsien pituus, kouluarvosanat, sosiaalisen median tykkäykset ja retweetit, syntymäpäiväonnittelut, oikeat vastaukset, kaverien naurut oikeissa kohdissa. Eivätkö kaikki kuitenkin hae sosiaalista hyväksyntää?

Nykyään osaan kuitenkin nauraa itselleni: olen räpännyt lähes kahdensadan ihmisen edessä vaikken todellakaan osannut kaikkia sanoja. Olen tanssinut saman määrän edessä, enkä edes tanssi. Nauran kaiken uskottavasti pois ja toisinaan oikeasti enkä pelkästään lohduttaakseni muita.

En ole terve, mutta en ole niin sekaisin kuin joskus olin. Yritän yhä miellyttää muita ennen omaa hyvinvointiani, mutta toisaalta me hajosimme juuri siihen. Tai sitten en vain ollut tarpeeksi? Varasin matkan onnellisuuteen ja hän ei vaan enää jaksanut kun yritin löytää itseäni? En edes halua tietää, opin monesta asiasta ja ehkä jopa eniten itsestäni. Eikö seurustelusuhteiden kuulu olla opettavaisia? Nämäkin sanat huokuvat kyseenalaistusta omia taitojani kohtaan, mutta silloin kun uskon itseeni kaikki kaikkoavat ja kysyvät miksi olen niin arrogant?

Sekin toisaalta vain vahvistaa hyväksynnän hakemista: en tee tiettyjä asioita kun pelkään muiden tuomitsevan ja pelästyn kun joku tuomitsee. Ei tässä kai oikein voi voittaa? Haluaisin täyttää tämän onnellisuudella ja hyvällä, mutta toisaalta kirjoittaminen on hurjan terapeuttista. En osaa enää kirjoittaa paperista päiväkirjaa ja salasanojen takana se ei tyhjennä kaikkea vaikka siellä osaankin sanoa suoraan mikä vituttaa.

Miten pitää suhtautua kun viisi vuotta vanhemmat ihmiset haukkuvat lapselliseksi? Eivätkä uskalla edes itse olla yhteydessä asian tiimoilta vaan laittavat jonkun toisen puhemieheksi?

Hauskinta tässä kaikessa on kai se, että viimeksi tänään äitini totesi minun olevan "itsekäs ja ajattelematon". Äänestämäni henkilö sentään pääsi parlamenttiin — säälittävä lohtu äskeisen pelin ja kaiken muun jälkeen, mutta kaikesta aina pitää löytää jotain hyvää? Onhan minulla sentään viskikola vaikka kello on aivan liikaa ja kunnollisen tyttären pitäisi jo nukkua? Sanon ilmeisesti aina kaikkeen vastaan eikä minun kanssani voi järkeillä, kai siinä on jotain perää jos kyseessä on useampi ihminen, jotka sen ovat sanoneet.

Todennäköisesti joskus tulevaisuudessa kaikki loppuu täydellisyyden tavoitteluun, mutta on sitä huonompiakin tapoja loppua. Kunhan vain saan vaiteltyä tohtoriksi ennen loppua ja täytettyä bucket listini kaikki kohdat ennen sitä, kaikki on hyvin. Jossain määrin on todella hassua, että samat ihmiset käskevät etsiä itseään ja sitten ilmoittavat etteivät tule toimeen kanssani kun yritän olla jotain muuta kuin se kaikkeen suostuva ja alistuva. Toisaalta samanaikaisesti ne ihmiset osaavat sanoa oikeita sanoja.

Elämä on aika kummallista, mutta viskikolanhuuruisten lasien läpi yötaivas ja hiljainen nelikaistainen tie on kaunis.

kävelet pois, valo on liikaa.

Rakastan Pariisin Kevättä.
Vahingossa ehkä oksensin eräänä iltana, ei niin oikeasti pitänyt käydä, mutta hups?

Lukion loppuminen ahdistaa, pelkään etten ollut tarpeeksi hyvä ja sitten en valmistukaan enkä kelpaa kenellekään. Ei kukaan voi ajatella kaltaistani epäonnistujaa millään tapaa hyvänä. En ole tehnyt mitään oikeasti hyvin, teen aina kaiken vain väärin ja ketään ei oikeasti kiinnosta.

Haluaisin olla tarpeeksi ja riittävä kaikille, mutta sen sijaan katson lentolippuja syksylle tapaamiseen, joka ei ole vielä varma. Tiedän, että pitäisi varmaan etsiä lentoja mahdollista yliopistoa varten, mutta majoitusten DL on kuun lopussa enkä ole saanut mitään tunnuksia mihinkään? Eikä sitä edes tiedä valmistunko, voi olla, että palaan heinäkuussa kertomaan epäonnistumisestani ja haluan kuolla. Leikin tietäväni mitä tehdä jos kaikki menee pieleen, mutta oikeasti olen hukassa. Jos asiat eivät onnistu, olen aivan helvetin hukassa ja pelkään tekeväni jotain todella typerää. Vahingossa.

Haluaisin rentoutua kirjoitusten loppumisen myötä, mutten vain voi. Ei ole mitään takeita valmistumisesta, eikä edes tulevaisuudesta ja alan hetki hetkeltä toivoa loppua. Se olisi helpompaa. Oikeasti haluan pois ehkä siksi, ettei minulla ikinä oikeasti ollut mitään ongelmaa, vaikka olenkin halunnut kuolla viimeiset seitsemän vuotta. Ei se kuitenkaan ole ongelma, sillä en ole koskaan yrittänyt tappaa itseäni enkä muutenkaan ole vaaraksi. Olen säälittävä paska, joka luulee hetkittäin olevansa jotain vaikkei todellisuudessa ole yhtään mitään.