Olen yrittänyt olla okei ja onnellinen ja kunnossa, onnistuin siinä viikon, mutta viime perjantaina façade murtui ja hyperventiloin yökerhon lattialla. Se oli oikeasti vahinko enkä vieläkään ymmärrä miten siinä niin kävi — olin toisaalta juhlinut viikon lähes jokaisena päivänä ja ehkä kehoni vain päätti, että se hetki oli otollinen? Yritin rauhoittua tupakalla ja minä -ajalla, mutta päädyin tanssilattialla toteamaan etten voi hyvin ja että minun on mentävä takaisin kotiin. Kämppikset olivat huolissaan ja loppujen lopuksi yöllä puhuin kotiin jääneen kanssa paljon ja nyt tuntuu siltä, että kaikki tietävät minun olevan pikkuisen epäkunnossa. En tiedä onko se välttämättä aivan kamalan paha asia, mutten olisi halunnut kertoa. Ei tuollaisia asioita tarvitse näyttää tai kertoa viikko ensitapaamisen jälkeen?!
Muuten kaikki on kai ihan hyvin? Tänään olin vahingossa syömättä lähes viiteen asti, mutta muuten yritän syödä edes jogurtin luentojen välissä. Vaikka pitäisi keskittyä vain itseensä, on aika vaikeaa sillä tämän viikon aikana on käynyt aika selväksi, että yhdellä täällä on syömishäiriö. Hän punnitsee kaiken gramman tarkkuudella ja vitsailee siitä, kuinka ei voi poiketa dieetistään. Vitsihän se toki onkin. Joo, aivan varmasti. Jatkuvasti täällä muutenkin puhutaan siitä, kuinka ei voi syödä mitään hiilihydraattipitoista ennen iltaa ulkona ja yksi jos toinen valittaa lihavuudestaan ja puhuu dieeteistään. Oikeasti ahdistaa enemmän kuin haluan myöntää...
Yritän muistaa syödä ja ajatella sitä, että minun on elettävä tässä kehossa ja itseni kanssa koko loppu elämä ja se ei auta oikeasti mitään jos en syö. Siltikin tänään kaupungilla kävellessäni olin onnellinen kun tajusin syöneeni tasan 49kcal koko päivänä, jotka ehkä olivat kuluneet jo siihen mennessä kun kävelin kaupunkiin (matka yhteen suuntaan on noin 1,5km). Pelkään oikeastaan melko paljon, että putoan alemmas kuin on hyvä. Ei minun toisaalta kuuluisi, opiskelen sellaiseksi, jonka pitäisi auttaa mielenterveysongelmista kärsiviä mutta sen sijaan että auttaisin itseäni oikeasti, luen puoleenyöhön ASPD:stä, OCD:stä, GAD:ista ja CBT:stä, sekä yritän ymmärtää Piageta ja Vygotskya monien muiden ohella.
Opiskelen ainetta, joka oikeasti kiinnostaa enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Pelkään kuitenkin samanaikaisesti muuttuvani omaksi potilaakseni — ainakin siinä mielessä, että ilmeisesti valmistuttuani olen oikeasti psykologi nimikkeeltäni. Työtä tehdäkseen pitäisi vielä opiskella vuosi ja kvalifikoitua, mutta käytännössä neljässä vuodessa olisin sellainen, joka auttaa kaltaisiani ja huonommassa kunnossa olevia. En oikein enää tiedä onko mikään vialla, ei minua varsinaisesti enää ahdista ulkonäkö enkä toivo kuolemaa. Ainakaan kauhean usein. Tuntuu etten putoa enää mihinkään diagnostiseen luokitukseen mutta en oikein tiedä olenko kunnossakaan. Vaikka yritän muistaa syödä, yritän samalla olla syömättä ja mietin mitä voisin harrastaa ollakseni pienempi. Ei saisi verrata itseään toisiin, mutta ahdistaa asua sellaisten kanssa, jotka puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta ja ovat siinä oikeasti parempia kuin minä.
En enää tiedä mitä oikein olen ja se pelottaa. Aikaisemmin tiesin että minulla on vakava masennus, mutta eihän sitä voi olla jos ei aina ole paha olla? Mitä silloin on kun välillä ahdistaa ja toisinaan on kuitenkin niin onnellinen, että itkee onnesta? Mikä silloin on kun hankkii uusia kavereita jatkuvasti, mutta toisinaan pysähtyy miettimään sitä miltä ahdistus tuntuu? Mikä on kun hukuttaa itsensä hitaasti töihin? Voi olla, että ilmoittauduin viiteen eri societyyn ja yhteen luottamuspositioon...
Muutaman vuoden päästä minun pitäisi osata vastata omiin kysymyksiini ja se tuntuu todella typerältä. Ehkä vietän viikonlopun lukien DSM-V:tä ja yritän löytää vastauksia. En tiedä missä mennään tai mitä tapahtuu ja kai se hieman pelottaa. Haluaisin vain olla hallinnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti