Olen yrittänyt opetella onnellisuutta eikä se ole helppoa.
Yhtenä hetkenä kaikki on ihan okei ja seuraavana haluaisin vain kuolla pois. Uskon kuitenkin edistyneeni, sillä kirjoitin eräänä päivänä siitä, kuinka haluaisin vain oikeastaan olla onnellinen enkä välitä paljoa muusta. En ole tyytyväinen ulkonäkööni, mutta hitaasti opin pitämään kasvoistani ja ehkä jonain päivänä kestän vielä sen kokonaisuuden, joka katsoo peilistä takaisin? Ajattelin yliopistossa oikeasti opiskella ja keskittyä sen lisäksi näyttämään ..... aivan helvetin hyvältä. En jaksa enää kokea alemmuudentunnetta siitä, kuinka reiteni eivät ole ranteideni paksuiset ja kuinka en voi ostaa vaatteita kokoa 32. Mitä sitten? Minä olen enemmän kuin ulkonäköni ja vaatteiden kokolaput. Olen enemmän kuin jonkun mitäänsanomattoman ihmisen mielipide minusta ja tulevaisuudestani. Olen hurjan paljon enemmän kuin ne sanat, jotka entiseni sylki päin naamaa.
Siitä asti kun #kutsumua -kampanja julkaistiin, olen yrittänyt miettiä mitä mieltä olen siitä. Osa minusta näkee sen hyvänä asiana, mutta oikeastaan en pysty uskomaan siihen. Ihan söpöä, että ihmiset kirjoittavat lapulle asioita ja hienoa jos se oikeasti jollekin toimii terapeuttisena kokemuksena. Olisi vain hurjan paljon hienompaa jos lapuille kirjoittelun sijaan asialle oikeasti tehtäisiin jotain. Ei minua peruskoulussa olisi lohduttanut nähdä tuhansia lappuja, joissa on ruksittu yli adjektiiveja. Silloin kun sinun annetaan uskoa ettet ole minkään arvoinen ja sinusta ei ole mihinkään, eivät laput lohduta. Olen lukenut mielipidepalstoilla kirjoittelua aiheesta ja etenkin opettajat kokevat selkeästi toimivansa oikein. Anteeksi, siis miten? "Meidän koulussa ei kiusata, tämä on KiVa -koulu", joo ja minä olen joulupukki. Kiusaamista tapahtuu kaikkialla, se ei välttämättä ole fyysistä eikä aja ihmisiä reunan yli, muttei lieväkään kiusaaminen ole oikeutettua. Näytä minulle opettaja, joka kertoo heidän koulunsa olevan täysin kiusaamisvapaa ja minä näytän sinulle valehtelijan. Verso -sovittelu on samanlaista tyhjänpäiväistä löpinää — siis vertaissovittelu? Onko kiusaaja samalla tasolla kiusatun kanssa, siis pitääkö häneltäkin pyytää anteeksi ja onko hänenkin elämänsä nyt tuhottu? Kiusattu ei ole anteeksipyyntövelvollinen eikä kukaan voi pakottaa kiusattua edes antamaan anteeksi. Anteeksipyynnön oletusarvoinen lopputulema ei saa olla anteeksianto vaan asioiden parantuminen — anteeksipyynnön jälkeen on oikeasti myös muututtava.
Oikeasti haluaisin kirjoittaa aiheesta paljon enemmänkin, mutta ehkä jätän tämän tähän. Ei ketään kiinnosta lukea siitä, kuinka minua vain ärsyttää kiusaamisenvastainen kampanja, mutta se on totuus. En tiedä, ehkä ärsyynnyn tyhmistä asioista, ei se ole väärin.
Jollain tapaa haluaisin kirjoittaa siitä kuinka luisun taas alaspäin vaan nyt se ei ole totta. En ole vahvasti pinnalla, mutta pidän lujaa kiinni reunasta enkä halua päästää irti. Yliopisto avaa mahdollisuudet putoamiselle, mutten oikeasti tahtoisi mennä takaisin alas sillä pinnalla oleva maailma on aika kiva. Pidän siitä kun ulkona paistava aurinko saa minut hymyilemään ja kun hymyilen oikeasti valokuvassa enkä pelkää ostaa kaverin kanssa sushia. Pidän siitä kun peilikuvani ei ole niin paha kuin muistin sen olevan ja rakastan sitä, että herään aamuisin pirteänä enkä jumalattoman väsyneenä valvottuani lähes koko yön.
En ole terve, mutta haluaisin ajatella itseäni ainakin hieman paremmassa kunnossa olevana.
Ainakin olen onnellisempi mitä olen uskaltanut olla viimeiseen neljään vuoteen.
Mummo kirjoitti vuosi syntymäni jälkeen, että toivoo minun kokevan itseni rakastetuksi aina. Itkin lukiessani sitä ja itken välillä yhä. Neljässä vuodessa olen valmistunut lukiosta ja ollut vaihdossa ja vaikka mitä muuta, mutta hän ei ole ollut täällä todistamassa mitään niistä. Vaikken usko elämään kuoleman jälkeen, ehkä hän kuitenkin seurasi pilvenreunalta ja hymyili? Toivon sitä kovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti