aurinko laski puiden oksille, se oli ehkä upeaa.

-200g.

jokainen sana suututtaa enemmän kuin edeltäjänsä ja haluaisin vain heittää kaiken puoliavonaisesta ikkunasta pihalle ja itkeä sen jälkeen tyhmyyttäni. mielelläni myös käpertyisin huoneen nurkaan rinkan taakse piiloon ja leikkisin pehmonallen olevan tarpeeksi suuri, että se voisi piilottaa minut. en halua koskea caps lockiin enkä osaa enää käyttää välimerkkejä oikein ilman hirveää vihaa. yritin olla rauhallinen ja ihan okei kaikesta, muttei se vain mene niin.

laulussa puhuttiin siitä, kuinka kesä on kaikilla ja muistin ne kalliot missä istuimme useammin kuin kerran puolenyön jälkeen yksillä ja itkin ilosta. 

olisi kiva jos oikeat asiat merkitsisivät niin kuin niiden kuuluu, muttei se oikein taida mennä niin. toisaalta ei kai kukaan voi määrittää absoluuttista rajaa oikealle ja väärälle kaikkeen, ei edes kuolemalle, kuten esseessä puhuin (voi olla että kirjoitin oikeasti koulutekstissä depersonalisaatiosta ja derealisaatiosta parempien sanojen puutteessa).

haluaisin aivan kamalan paljon pakata rinkan ja ottaa seuraavan lennon kauas pois, sinne missä olisi lämmin ja meri on ainoa horisontissa näkyvä asia. elämä polkee paikallaan ihan kamalan paljon ja haluaisin muuttua, muuttaa tai tehdä jotain, jolla olisi oikeasti väliä ja joka tekisi asioille jotain.

on jotenkin kauhean levoton ja tyytymätön olo ihan kaikkeen. tekisi mieli huutaa ja kiljua ja kysyä 'mitä vittua?!', mutta sen sijaan lopetan kieliopista välittämisen ja kirjoitan tekotaiteellista paskaa, josta ei ole yhtään mihinkään. eikö tekstissä aina ole osa kirjoittajaa?

miksi ihmiset sanovat olevansa kaikessa aina huonoja ja kukaan ei koskaan tyydy mihinkään eikä mikään ikinä riitä toiselta toiselle? kuinka paljon toinen ihminen voi vaatia toista antamaan, jotta kaikki olisi muka hyvin ja tasapainossa ja mukavaa ja onnellista? miten helvetissä kukaan osaa ikinä olla tyytyväinen maailmaan ja elämäänsä kun kaikkialla on niin paljon pahaa ja vaikeaa ja tieto vain lisää tuskaa. haluaisin peruuttaa takaisin ja unohtaa kaiken historiasta oppimani en minä tarvitse tietoa kommunismista ja kollektivismista kaikki sellainen saa ajattelemaan liikaa ja sitten taas ahdistaa.

pitäisi taas täyttää kalenteri asioilla, jotka eivät ole oikeasti elämää suurempia, mutta pitäisivät minut kiireisenä niin, että voisin kaatua iltaisin sänkyyn jotain saavuttaneena. päivästä toiseen ajelehtiminen tekee hulluksi vaikken ole tehnyt sitä edes viikkoa.

jos osaisin kirjoittaa kieliopillisesti oikein ranskaa vaihtaisin blogin kielen siihen ainakin hetkeksi. voisin lakata kynteni kirkkaanvihreiksi, mutta eihän se sovi minulle. ehkä pitäydyn tutussa ja turvallisessa pastellipinkissä ja jatkan samaa rataa kuin aikaisemminkin.

miten helvetissä kirjoitin alle viikko sitten ihan siedettävää ranskaa ja nyt mietin kuinka kirjoitetaan tylsistynyt.