kutsutaan ystävät, halataan ja kerrotaan surut ja ilon aiheet jokainen vuorollaan.

Yritän liikkua eteenpäin ja mielestäni olen onnistunut. Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut minun syövän nälkääni samana päivänä tapaamieni ihmisten seurassa, olisin nauranut. Niin varmaan. Tilanne on kuitenkin hurjan paljon parempi — huolimatta muutamista teksteistä. Fakta on etten oikeasti ole "tilastollinen normaali", mutta elämä on paljon helpompaa kuin se oli kolme vuotta sitten. Normaalini olisi ilmeisesti jollekin helvettiä, mutta siinä päästään jälleen suhteellisuuteen. Ihmiselle, joka on ollut aina onnellinen, itseinho varmasti olisi helvettiä. Toisaalta kuitenkin tiedän mistä se johtuu. Olen analysoinut itseäni eron jälkeen enemmän kuin pitkään aikaan ja ymmärrän paljon paremmin.

Minulla on selviytymismetodini: liiallinen vastuunkanto ja työnteko burnoutiin asti. Menen rajojeni yli ja kukaan ei silti arvosta sitä, jolloin panikoin ja koen ihmisarvoni olemattomaksi. Arvotan itseni numeroina: paino, kynsien pituus, kouluarvosanat, sosiaalisen median tykkäykset ja retweetit, syntymäpäiväonnittelut, oikeat vastaukset, kaverien naurut oikeissa kohdissa. Eivätkö kaikki kuitenkin hae sosiaalista hyväksyntää?

Nykyään osaan kuitenkin nauraa itselleni: olen räpännyt lähes kahdensadan ihmisen edessä vaikken todellakaan osannut kaikkia sanoja. Olen tanssinut saman määrän edessä, enkä edes tanssi. Nauran kaiken uskottavasti pois ja toisinaan oikeasti enkä pelkästään lohduttaakseni muita.

En ole terve, mutta en ole niin sekaisin kuin joskus olin. Yritän yhä miellyttää muita ennen omaa hyvinvointiani, mutta toisaalta me hajosimme juuri siihen. Tai sitten en vain ollut tarpeeksi? Varasin matkan onnellisuuteen ja hän ei vaan enää jaksanut kun yritin löytää itseäni? En edes halua tietää, opin monesta asiasta ja ehkä jopa eniten itsestäni. Eikö seurustelusuhteiden kuulu olla opettavaisia? Nämäkin sanat huokuvat kyseenalaistusta omia taitojani kohtaan, mutta silloin kun uskon itseeni kaikki kaikkoavat ja kysyvät miksi olen niin arrogant?

Sekin toisaalta vain vahvistaa hyväksynnän hakemista: en tee tiettyjä asioita kun pelkään muiden tuomitsevan ja pelästyn kun joku tuomitsee. Ei tässä kai oikein voi voittaa? Haluaisin täyttää tämän onnellisuudella ja hyvällä, mutta toisaalta kirjoittaminen on hurjan terapeuttista. En osaa enää kirjoittaa paperista päiväkirjaa ja salasanojen takana se ei tyhjennä kaikkea vaikka siellä osaankin sanoa suoraan mikä vituttaa.

Miten pitää suhtautua kun viisi vuotta vanhemmat ihmiset haukkuvat lapselliseksi? Eivätkä uskalla edes itse olla yhteydessä asian tiimoilta vaan laittavat jonkun toisen puhemieheksi?

Hauskinta tässä kaikessa on kai se, että viimeksi tänään äitini totesi minun olevan "itsekäs ja ajattelematon". Äänestämäni henkilö sentään pääsi parlamenttiin — säälittävä lohtu äskeisen pelin ja kaiken muun jälkeen, mutta kaikesta aina pitää löytää jotain hyvää? Onhan minulla sentään viskikola vaikka kello on aivan liikaa ja kunnollisen tyttären pitäisi jo nukkua? Sanon ilmeisesti aina kaikkeen vastaan eikä minun kanssani voi järkeillä, kai siinä on jotain perää jos kyseessä on useampi ihminen, jotka sen ovat sanoneet.

Todennäköisesti joskus tulevaisuudessa kaikki loppuu täydellisyyden tavoitteluun, mutta on sitä huonompiakin tapoja loppua. Kunhan vain saan vaiteltyä tohtoriksi ennen loppua ja täytettyä bucket listini kaikki kohdat ennen sitä, kaikki on hyvin. Jossain määrin on todella hassua, että samat ihmiset käskevät etsiä itseään ja sitten ilmoittavat etteivät tule toimeen kanssani kun yritän olla jotain muuta kuin se kaikkeen suostuva ja alistuva. Toisaalta samanaikaisesti ne ihmiset osaavat sanoa oikeita sanoja.

Elämä on aika kummallista, mutta viskikolanhuuruisten lasien läpi yötaivas ja hiljainen nelikaistainen tie on kaunis.