Suomessa asuessani halusin muuttaa pois ja paeta tuttuja ympyröitä — uusissa ympyröissä ahdistaa kun en hanki kavereita ja hyvänpäiväntuttuja samaan tahtiin kuin muut ympärilläni. En osaa olla sellainen sosiaalinen ja oikeanlainen yliopisto-opiskelija. En edes kirjoita esseitä silloin kun on paljon aikaa vaan annan asioiden olla kunnes on kiire. Luennoitsijat puhuvat siitä kuinka ei saisi viivytellä töiden tekemisessä, mutta en osaa aloittaa ajoissa kun on mahdollisuus etten onnistu heti ja en kestä sitä turhautumista ja osaamattomuuttani. Haluaisin pystyä avaamaan uuden word documentin ja luomaan saman tien satoja sanoja lähteineen, sen sijaan olen viettänyt tänään koko päivän aina hetkittäin tutkimusraporttia kirjoittaen ja saanut kasaan säälittävät 500 sanaa.
Ostin lauantaina joulukortin vanhemmilleni ja yhdelle ystävälle, meinasin itkeä ruokakaupassa korttikäytävällä enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Olen aika säälittävä, tuntea nyt mitään inhimillisiä tunteita kun on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä (kuten kuinka monta kananmunaa tarvitsen loppuajalle ja uskallanko ostaa kaksi pakettia jogurtteja).
Aina välillä palaan takaisin toissa viikkoon ja siihen kun terapeutti totesi minun olevan analyyttinen ihminen. En osaa päästää siitä irti, sillä niin totta kuin se onkin, haluaisin niin paljon mieluummin olla jotain muuta. Ei tunteiden tutkiminen ja analysoiminen auta mitään kun päädyn pyörimään samaa ympyrää ikuisesti. Pitäisi osata rakentaa silta ja kävellä sen yli, sen sijaan näen unta rottia kuhisevasta hotellista ja huoneen jakamisesta sen yhden kanssa joka unessa vain toteaa minun olevan rasittava kakara.
Yritän antaa itselleni anteeksi. Tiedän etten ole maailman kauhein ihminen, tiedän sen järjellä. En ole tehnyt mitään sellaista elämässäni, jonka takia voisi järjellä ajatella minun olevan maailman hirvein ja kauhein olento, jolla ei ole oikeutta elää. Siinä hetkessä kun pää käskee raapia käsivarret punaiseksi kaikki rationaaliset ajatukset kuitenkin katoavat ja päädyn olemaan typerä lapsi ja sen sijaan, että työskentelisin ongelmien parissa, ignooraan kaiken. Meillä oli joulukonsertti — peruin osallistumiseni kun kahtena viime viikkona olen ollut liian ahdistunut osallistumaan harjoituksiin. Olen pelännyt epäonnistumista ja se on aivan naurettavaa, sillä onnistuakseen pitää harjoitella. Ihan kuin yhtenä päivänä pelissä onnistuin torjumaan lyönnin, koska olen harjoitellut torjuntaa. Kaikkihan sen tietävät, että harjoitus tekee mestarin. Pääni on kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi olla paras kaikessa saman tien tai sitten voin ihan hyvin olla kokeilematta, sillä en onnistu kuitenkaan.
Mietin kovin usein omaa suhdettani ihmisiin yleensä ja vaikka vihaankin sanoa näin, aina välillä mietin olenko ainoa joka edes yrittää olla ystävällinen? Kehun muita, yritän päivittäin sanoa heistä jotain hyvää ja piristää aina jos he ovat allapäin. Kukaan ei koskaan tee samaa minulle ja on varmaan kauhean itsekästä sanoa näin, mutta olisi kiva jos joku joskus kehuisi. Viikko sitten yksi poika sanoi kauniita sanoja ja kehui taitojani pelissä, mutta kukaan joukkueessani ei sanonut samaa vaan haukkui kun en muka tehnyt tarpeeksi sitä, tätä ja tuota. Turnauksen lopuksi päädyin vain miettimään sitä kuinka olen pettänyt kaikki ja pelasin aivan surkeasti. Huolimatta siitä, että edellisenä iltana sain kuulla olevani oman joukkueeni paras pelaaja.
Pari vuotta sitten sain kuulla olevani pelottavan itsevarma, ehkä näytän siltä edelleen?
Tuntuu, että tarvitsen jonkun kertomaan että on ihan okei tuntea yhtään mitään tunteita. Ollessani onnellinen muistan muiden olevan parempia ja kun kaikki ahdistaa, muistuttaa pääni siitä että ihmisillä on oikeitakin ongelmia ja minun pitäisi vain ryhdistäytyä.
Haluan uskaltaa tehdä juuri niin kuin hetkessä tuntuu parhaalta, miettimättä sen enempää onko se muiden mielestä hyvä idea. Haluan uskaltaa olla itsekäs, sillä en enää tiedä onko muuta tapaa olla onnellinen kuin tehdä niitä asioita, joista itselle tulee hyvä olo. En tahdo tahallani satuttaa muita, mutta jos muiden tunteista huolehtiminen aiheuttaa itselle lähinnä ahdistusta, ei sekään ehkä ole aivan tarkoituksenmukaista? Mietin päivittäin mitä haluan tehdä yliopiston jälkeen ja sekin ahdistaa. Kaksi ja puoli vuotta jäljellä — käytännössä puolentoista vuoden päästä pitäisi tietää mitä teen ja ajatuskin oksettaa. Entä jos vain päättäisin kuolla? Olisi ainakin jotain mitä odottaa? Eikä minusta välttämättä ole yhtään mihinkään muutenkaan ja kuolemalla kaikki laina olisi kuitattu pois eikä tarvitsisi pelätä, etten ole vanhemmilleni se täydellinen tytär jonka he ansaitsevat (ja joka heillä joidenkin mukaan on?!). Tuntuu hölmöltä todeta tämä, mutta en malta odottaa seuraavaa terapeuttikäyntiä. Haluan oppia enemmän itsestäni ja haluan oppia hallitsemaan hallitsemattomia tunteita. En jaksa enää elää näin seuraavaa kahdeksaa vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti