Edellisen tekstin jälkeen romahdin ja valvoin liikaa eikä alkoholi poistunut verestä normaaliin tapaan. Turvauduin kuminauhaan ranteessa ollessani ulkona ihanien ihmisten kanssa ja häpesin itseäni aivan kamalan paljon (häpeän yhä) — ranteessani on pari mustelmaa, jotka eivät näemmä tahdo parantua. Olen yrittänyt tämän viikon aikana ymmärtää mitä aivoissani tapahtuu, etenkin luennon jälkeen kun puhuimme negatiivisesta triadista ja psykodynaamisesta, sekä kognitiivisesta lähestymisestä. Ymmärsin, että koulupsykologi silloin aikanaan koki psykodynaamisen hyväksi ja sekös vasta suututti, sillä ei minua kiinnostanut puhua päiväkotiajoista?!
Tuntuu kauhean hölmöltä opiskella itsestään kymmenien muiden kanssa. "Someone you know might have suffered from depression, think about these approaches for a moment and try to decide which one is the best". Meidät erotettiin kaikista ongelmista aika hyvin, vaikka näemmä joidenkin tutkimusten mukaan yksi viidestä yliopisto-opiskelijasta kärsii mielenterveysongelmista. En edelleenkään tiedä mitä mieltä pitäisi olla siitä, että opiskelen mitä opiskelen ja koen niitä ongelmia mistä puhumme.
Muistan joskus luvanneeni etten enää ikinä yritä hankkia apua jos yritys x menee pieleen. Viimeisin oli kai vuosi sitten kun menin puhumaan terveydenhoitajalle ja ääni täristen pyysin lääkärinaikaa ja mahdollisuutta lähetteeseen mielenterveyspuolelle. Tuloksena terveydenhoitaja puhui ryhmänohjaajalle ja sain vain vastata RO:n huolestuneisiin kysymyksiin. Pääsin lukion läpi tämän kanssa, mutta oikeasti häpeän sitä poissaolojen määrää. En vain pystynyt, ahdisti. En haluaisi toistaa samaa yliopistossa, mutta jos tämä jatkuu näin on se lähes väistämätöntä ja se pelottaa aivan kauheasti. Olen yrittänyt miettiä josko uskaltaisin laittaa personal tutorilleni viestiä ja kysyä voisimmeko tavata — jos ei mitään muuta niin voisin hetken olla rehellinen ja kertoa faktoja siitä etten oikeasti ole ihan kunnossa ja yrittää selvittää mitä täällä pitää tehdä jos haluaa apua. Alan olla aika kyllästynyt tähän, että olen suhteellisen kunnossa pitkiäkin aikoja, mutta sitten yhtäkkiä en enää osaa nukkua ja olen vain jatkuvasti väsynyt ja ahdistunut. En halua viettää yliopistoaikojani näin mutten tiedä kenelle puhua ja mitä sanoa ja onko tässä sittenkään mikään oikeasti vialla? Etenkin kun personal tutorini on ehkä lempiluennoitsijani ja tuntuu, että jos puhuisin asioista hän näkisi minut huonompana enkä halua sitä.
onko tämä nyt sitä internalized stigmaa, mistä puhuttiin ensimmäisellä luennolla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti