nothing's really making any sense at all, let's talk.

Hengitys muuttuu kyyneltulviksi poskilla ja laulun mukaan valot ohjaavat minut kotiin. Valosta varjoihin siirtymä tapahtuu nopeammin kuin ehdin kuiskata "anteeksi" ja tytön kysyessä "mikä hätänä?" näen jo punaista. Sellaista punaista, joka syövyttää kaiken eikä koskaan päästä irti otteestaan.
Punainen, joka on tarpeeksi valkoinen etten oikeasti suutu vaan ennemminkin ahdistun.

Jos osaisin kertoa mikä on vialla, miksi teen mitä teen, kertoisin. En vaan osaa, eikä hymytyttöä voi kiinnostaa. Vajoan välinpitämättömyyteen enkä välitä. Nauran jos joku sanoo välittävänsä — ei sinua oikeasti kiinnosta, haluat vain olla hyvä ihminen. Kaiken merkitys on kadonnut harmaan sumuverhon taakse enkä pääse verhon toiselle puolelle. Tällä puolella on kiiltävää ja kirkasta ja karheaa, toinen puoli olisi jotain tuntematonta enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tarvitseeko tunteita johonkin? Kaikessa rehellisyydessä: minua pelottaa. Leikitään etten juuri sanonut noin.

Koeviikko tekee kaikesta hurjan paljon kauheampaa ja haluan vain kuolla. En enää kykene välittämään mistään ja ajattelen kuolemaa turhan paljon. Ajatus terästä iholla kuulostaa liian houkuttelevalta ja ilman hymytyttöä se ei olisi jäänyt vain ajatustasolle — pelkään vain hänen paniikkikohtauksiaan jos hän näkisi arpeni. En enää jaksaisi olla ystävällinen tai mukava kenellekään kun koen kaikkien olevan ilkeitä minulle. Piiloudun teräskuoreen, josta ei niin vain kuoriuduta.

Suojaudun samoin kuin aikanani yläasteella enkä tiedosta miksi.

Ehkei tätä sotkua saakaan koskaan selväksi?