við lifðum í öðrum heimi Þar sem vorum aldrei ósýnileg.

Þetta er ágætis byrjun.

Vietin eilen päälle kaksi tuntia jossain paljon kauniimmassa kuin tämä maailma. En tiedä vieläkään mitä oikein tapahtui ja mitä se oli, mutta huolimatta epämiellyttävistä venäläisistä, olin aika onnellinen. Vaka, Hoppípolla, Með Blóðnasir, Varúð ja vaikka mitä muuta eikä elämä ollut hetkeen yhtään sen pahempaa kuin joskus nuorena kun en ajatellut liikaa. Oikeastaan, kaikki oli aivan todella hyvin — mitä nyt maalari pyörtyi ja kuolin selkäkipuihin encoren aikana. Olen yllättävän iloinen niistä tunneista, jotka käytin jonottamiseen, sillä tuollaista onnea ei saavuteta ihan miten tahansa ja Jónsi & co. hoitivat hommansa hyvin. Tosin, ikävä Joensuuhun oli aika suuri, sillä siellä oli kesäyön antama erityinen tunnelma. Eilen keikan jälkeen oli vain silmien alle valunut ripsiväri, joka korosti tummia silmänalusia enemmän kuin ehkä tarvitsikaan ja maalarin mukaan se näytti oikeasti siltä, että olen haudasta noussut. hups.

Maalari lähti kotiin ja en oikein tiedä mitä perjantain ja tämän päivän välillä tapahtuikaan. Puhuin liikaa, hän puhui paljon ja päädyimme samoihin päätelmiin tietyistä ihmisistä. Nauroin ilosta enkä halunnut kuolla kuin ehkä muutaman kerran, joka on kai ihan hyvä? Viikonlopusta muistona viinipullo olohuoneen lattialla, siideritölkki keittiössä ja sekaisin oleva jääkaappi.

Elämä on jotenkin todella kummallista ja siitä huolimatta en viðrar vel til loftárásan soidessa osaa sanoa mitään. Sama pätee eiliseen, voin yrittää muodostaa sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja tunsin, mutta ei se antaisi keikalle sen ansaitsemaa arvoa. Sanoillani ei luoda lähellekään sitä tunnelmaa ja atmosfääriä, joka eilen vallitsi. Olen onnellinen, olen ihan oikeasti. Ainakin tämän hetken kun starbucks mukissa on detox -teetä ja itken. 

Tänään pitäisi saada kaikkea aikaan, mutta ajatus peittojen alle käpertymisestä ja itkemisestä tuntuisi niin paljon paremmalta. Ehkä annan maailman odottaa, sillä harmaa Helsinki ei kaipaa elävää kuollutta kaduilleen vielä moneen tuntiin eikä minulla ole mitään odotettavaa muutenkaan. Ehkä sitten huhti- ja toukokuussa. Keskityn pohtimaan miten ihmeessä Jónsi saattaa laulaa miten hän laulaa ja unohdan huomiselle olevat kolme deadlinea, sekä ne neljä tiistailta. Apua, voiko tätä koulua jaksaa? Eilen ennen keikkaa rintalastan alla tapahtui jotain, joka sattui oikeastaan todella paljon ja mietin että mitä helvettiä se oikein on. Toisaalta, ei siinä varmaan mitään, kipu ei ollut samaa kuin silloin kerran kun olisin vain halunnut käpertyä kerälle vaikka olinkin keskellä narinkkatoria.