"Maybe I’m too old to be so hopeful
Maybe I’m too young to be so bitter
But I swallowed adolescence by the chokeful
And came away looking like a quitter"
Ajatukset seikkailevat kuin chilin palaset tehosekoittimessa, enkä muista tekeväni makeaa taikinaa ja nyt on jo liian myöhäistä. Hetkessä teen rauhan itseni kanssa, vaikka lasin jack daniels maistuukin oikeasti aika pahalta, en pysty stressaantumaan. Seuraavassa tosin stressaan itseni kuoliaaksi töistä, jotka pitää palauttaa vielä penkkarihumussa ja viininhuuruisessa mielentilassa. Eihän penkkareista varmaankaan mitään ihmeellistä tule, abiristeilyn skippaaminen oli tietoinen valinta.
Toisilla oli tänään abi-illallinen ja kertoessani äidille siitä kuinka "noilla" on illallinen ja huomenna risteily, olin aistivinani alakuloisuutta vastauksessa. Niin kai sitten, kaikki luokkalaiseni ja koululaiseni ovat "nuo" eivätkä "kaverit" tai jotain muuta. Rehellisesti sanottuna syy illallisen skippaamiseen oli syöminen, mutta todellisuudessa en halunnut maksaa 50€ tylsän näköisestä ruokalistasta ja lasillisesta viiniä. En ole aikaisemmin kauheasti ajatellut sitä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi koska en osaa tai halua syödä seurassa. Tänään pysähdyin ajattelemaan ja tilaisuuksien määrä on oikeasti aika suuri. Tavallaan en jaksa olla surullinen, mutta jollain tapaa se kuitenkin tuntuu inhottavalta.
En ole viiteen vuoteen käynyt tilaisuuksissa, joissa syötäisiin illallista tai muutenkaan syötäisiin. Jos kutsussa lukee "illallinen", jätän tilaisuuden lähes poikkeuksetta väliin. En lähde syntymäpäiville, en lähde risteilyille, en mene minnekään, mikä oikeasti on mukavuusalueeni ulkopuolelta syömisen osalta. Matkustamista ei lasketa, sillä maan rajojen ulkopuolella tapahtuva syöminen on erilaista.
Toisaalta, kaiken tämän vastapainoksi olen viimeinkin ymmärtänyt joitain asioita paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Hyvin hitaasti löydän rauhaa sieltä, missä sitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Ymmärrän, ettei minun tarvitse ehkä olla koulussa paras, mutta kunhan vain muistan olla syömättä ja tehdä parhaani, asiat järjestyvät. Valmistun, kunhan teen kaiken vaadittavan ja enää ei ole koulua jäljellä kuin kolme viikkoa + valmistavat kokeet ja loppukokeet. Valmistun, vaikka en osaa syödä ja viime yönä näin unta siitä, että koordinaattorimme käski minun lopettaa tämä pelleily etten muka syö. Lopetan kaiken ylimääräisen ja vietän loman lukien valmistaviin kokeisiin ja saan vähintään 28 pistettä. Valmistun kesällä ja syksyllä nostan vaaleanpunaisen matkalaukun hihnalle enkä tiedä milloin palaan takaisin (tiedänpäs, jouluksi ja sitten taas kesäksi). En tiedä kuinka vanhaksi elän ja elänkö ikinä ilman ahdistusta olomuodostani, mutta mitä sitten.
Ajattelin juoda huomenna pullollisen valkoviiniä ja leipoa pinaattifetapiirakkaa, koska haluaisin vain äidin olevan vähemmän stressaantunut ja surullinen. Yliopistossa voisin etsiä viimein ne ihmiset, joiden seuraan oikeasti sovin ja ehkä aloittaa uudestaan cheerleadingin. Voisin viimein yrittää olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti