Kaksi fysiikan internal assesmentia, yksi ranskan 3h kirjoitelma ja yksi matikan tutkielma.
Sen jälkeen enää kirjoitukset ja tämä on ohi, siis ihan oikeasti ohi.
Tänään se koulu hylkäsi minut.
Jostain ihmeen rasiasta onnistuin kaivamaan motivaatiota edes yrittää ja nyt haluan uskoa siihen, että fysiikan työt ovat valmiit perjantaiaamuun mennessä. Haluan uskoa, että ensi maanantaina alkavat valmistavat kokeet menevät kaikki läpi. Haluan uskoa, että oikeasti valmistun tänä vuonna. Tulen hulluksi jos niin ei kävisikään. En osaa enää ilmaista itseäni millään kielellä, yksi virhe lisää. Viimeksi tänään joku nauroi sille kun käytän suomea ja englantia sekaisin, mutten ihan oikeasti usein enää tiedä termejä äidinkielelläni, sillä ensimmäisellä. Pelkään, että äidinkielen kirjoitukset menevät huonosti kun en enää osaa muodostaa järkeviä lauseita, joissa sanat olisivat oikein taivutettuja. Päätoimittaja muistutti possessiivisuffiksista ja ymmärsin sanan ainoastaan siksi, että muistan opiskelleeni japanin suffikseja. En ymmärrä miksi päätin koskaan ryhtyä toimittajaksi.
Harrastuksen kanssa olen joka toinen hetki valmis lopettamaan ja heittäytymään lattialle, mutta tänäänkin laitoin huivin kaulaan ja leikin olevani rauhallinen. Huolimatta siitä, että hetkessä oksetti ja halusin vain itkeä, se koulu ei oikeasti halua minua. Tiesin tässä käyvän näin muttei se poista pahaa oloa kovinkaan paljoa. En vain ole tarpeeksi hyvä — mihinkään.
Mikään mitä yritän kirjoittaa ei vain enää ole tarpeeksi. Englanti tässä laatikossa näyttää typerältä ja oikeastaan tämä fonttikin ärsyttää. Puhumattakaan yölampun keltaisesta valosta ja liian suuresta pehmonallesta, joka oli oikeasti heräteostos, mutta silloin niin ilahduttava. Olin.... kahdeksannella? Kuka kahdeksasluokkalainen ostaa pienen ihmisen kokoisen pehmonallen ihan vain siksi, että se nyt oli iso ja pörröinen? Toisaalta, muutaman vuoden tauon jälkeen olen jälleen ymmärtänyt miten mukavaa on nukkua pehmolelun kanssa — etenkin kun nykyään pelkään taas nukahtaa ja tuntuu, etten oikeasti saisi nukkua. Oikeasti pitäisi vain valvoa kaikki yöt ja tehdä enemmän töitä. Jokainen opettajakin vain muistuttaa siitä, kuinka meidän pitää tehdä töitä. Kukaan ei koskaan mieti, pystyykö tähän ihan rehellisesti kukaan ilman, että menettää järkensä?
Olen niin onnellinen kun TJ päälle pari kuukautta ja sitten lukio on ohi. En enää ikinä (elokuun lisäksi) kävele sinne rakennukseen ja näe niitä ihmisiä. Toisten kohdalla se on haikeaa, mutta on niin monia kasvoja joiden katoamisesta olen iloinen. Ajattelin tänään leijonaa ja vähän ikävöin, muistelin huhtikuun 2010 keikkaa ja mietin, mitä asiat olivat silloin ja mihin on tultu. Ei kai oikein mihinkään? Jotenkin vaan lopetimme yhteydenpidon kun lähdin toiselle puolelle ja oikeastaan se harmittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti