siitähän se kai sekoaa, puukot pitää piiloon laittaa.

Näen tässä niin paljon samaa kuin silloin joskus oli, tämä on pelottavaa. Etenkin kun olen nyt toisella puolella kuin viimeksi, tältäkö se tuntuu vai onko se helpompaa? Hassua miten toisiinsa liittymättömät asiat täydentävät toisiaan ja auttavat ymmärtämään paremmin. Tämä on niin jumalattoman vaikeaa, että naurahdan ja väitän ajattelevani katonrajassa olevaa listaa, vaikka mielessäni huudan ettei tästä tule mitään, en minä pysty. En vain osaa enää, en pysty, minä en ole enää sellainen kuin pitäisi ja kaikki luulevat. Kaikesta huolimatta, kaikkihan on hyvin, koska miksi se mitään muuta voisi olla? (ei ole ei ei ei ei ole ei ole ei ole enkä edes saa puhua vaikkei ole)

En muista milloin viimeksi olen ollut näin voimaton asioiden edessä. Vaikka pakotie on aina olemassa, tähän ei auta itseltään pakeneminen ja toisilta ei voi paeta tuntematta pahaa oloa. Jossain syvällä sisimmässäni ehkä tiedän mitä tehdä, mutta samalla pelkään. Olen sillä puolella, missä käy vahinkoja ja jos tekee väärin saattaa luoda enemmän pahaa kuin olisi oikeasti halunnut. En minä halunnut tätä, mutta näin kävi kuitenkin enkä vain osaa toimia oikein ja pelkään niin jumalattoman paljon vääriä sanoja ja liikkeitä.

Viimeisenä kolmena päivän olen pyöräillyt 36km kuntopyörällä ja juonut hirveästi vettä. Ajattelin 'rentoutua' ennen matkaa, eikö se näin toimi? Yritän kirjoittaa viimeisiä asioita ennen kuin koulu loppuu, mutten vain enää jaksaisi. Pyöräily antaa energiaa, mutta kahden tunnin kouluttamisen jälkeen haluaisin vain maata piikkimatolla ja itkeä väsymystäni. Kirjoittaminen pakottaa katsomaan taaksepäin ja meinaan oksentaa kun luen kalenteria viime syksyltä ja tämän vuoden tammi-helmikuulta. En oikeastaan enää ihmettele yhtään miksi paloin loppuun. Syksy oli aivan hullua, olin vähintään kolmena päivänä viikossa kokouksissa, lisäksi koulu ja parhaimpina viikkoina joka ilta kokouksia — joinain päivinä vielä useampi. Vapaapäivä? Hyvä, saan hoidettua kolme kokousta. Koulu loppuu kahdelta? Loistavaa, viisi kokousta onnistuu kyllä. Viikonloppu? Hienoa, saan hoidettua esseen ja haastattelun valmiiksi (niin varmaan, oikeasti vain join pullon viiniä ja itkin itseni uneen).

Ehkä sittenkin olen vielä joissain määrin se sama ylisuorittaja, joka olin yläasteella? Suorittaminen vain on siirtynyt harrastukseeni. Kyllähän minä hoidan ......... melkein kymmenen eri tehtävää. Olenhan jo pian yhdeksäntoista, kyllä tämän ikäisenä pitää jo ottaa vastuuta ja tehdä asioita ja jos minä en tee niitä niin eihän kukaan muukaan? Teen kaiken muutaman kuukauden ajan ja sitten vietän kuukauden ahdistuen hengiltä jos joku mainitseekaan harrastukseeni liittyvää. En taida osata olla ihan sellainen kuin pitäisi,  en oikeasti kenellekään. Helpointa olisi jos virta veisi eikä enää toisi takaisin, ei tarvitsisi käsitellä tätäkään.