sárin saman þau gróa.

"Ég þakka þér þá von sem þú gafst mér" kirjoitin vaaleanharmaalle taustalle ja arvosanaksi tuli yhdeksän. I thank you for the hope you gave me, aika juhlallista sanoa tuollaista. Kenelle oikein tarkoitin kyseiset sanat? En tiedä vieläkään varmaksi, silloin vaihtoehtoja oli vähintään kolme, eivätkä ne ainakaan ole vähentyneet. Siitäkin on kohta kaksi vuotta. Hassua, että kaksi vuotta sitten aloitin tuolla koulussa pelokkaana tulevasta. Ennen kuin ehdin oikeastaan tehdä mitään, olivat kyljet tiikerinraidoilla. Tänä syksynä palaan sinne viimeisen vuoden ajaksi, pää varmaankin yhtä sekaisin kuin vuosi sitten. Ihosta ei puhuta, sárin saman þau gróa. Haavat parantuvat, eikä niistä tarvitse puhua sen kummemmin. Mainos ilmoitti joskus tahrojen kertovan elämästä, arvethan ovat omanlaisiaan tahroja?

Haluaisin kertoa kaiken olevan hyvin ja kunnossa ja ihanaa, mutta kun ei se mene niin. Tänään söin vähemmän, mutta liikaa. Pyöräilin kuntopyörällä vaikka tunsin pyörtyväni, muttei se auta. Ensi viikolla lähden johtajaksi leirille ja ajattelin olla syömättä.  Miten lapset reagoivat jos näkevät minut? Entä hymytyttö? Toinen vaihtoehto on, että päädyn syömään liikaa. En kuitenkaan usko sen tapahtuvan, ei tuolla. Mietin tänään miksi oikeastaan jaksan yhä kiertää tätä samaa ympyrää, joka on rikkonut vaikka mitä. Kirjoitin mielipiteitäni psykologilla käymisesta ja ymmärsin, että en antanut sille mahdollisuutta. Annoinhan. Puhuin ehkä ahdistavista asioista ja mainitsin kuolemanhalusta, mutten ollut niin rehellinen kuin olisin voinut olla. Toisaalta, psykologi ei antanut minulle mahdollisuutta eikä vastaanottanut kuulemaansa. En ollut surullinen vaan halusin hypätä seuraavalta sillalta alas. Hassua myöntää se, mutta niinhän se oli. En päässyt aamuisin sängystä ylös mutten voinut jäädä siihenkään vaan raahauduin kouluun. En jaksanut olla neljän tunnin päiviä koulussa, lähdin kotiin kun seinät kaatuivat päälle. Tammikuussa sain kuulla ryhmänohjaajalta siitä, että olen ollut liikaa poissa. En usko minkään radikaalisti muuttuvan viimeiselle vuodelle, olen ehkä liikaa poissa, mutta jos en kykene hengittämään? Hassuinta tästä kaikesta tekee ehkä se, ettei kukaan huomannut mitään. Sain kuulla kaikilta vain laiskuudestani, mikäs siinä.

"You, you stay to be alright", ehkä sitten niin. Kummallista, kuinka pitkään olen puhunut kuolemasta mutten ole koskaan tehnyt tiikerinraitoja kummallisempaa. Ja ehkä katsonut liian pitkään sillalta alas. Ehkä jollain tapaa haluan vielä uskoa siihen, että asiat muuttuvat parempaan ja vielä joskus kaikki on ihan okei. Nykyään lähinnä nauran ajatukselle, sillä hei, ei tämä enää muutu. Tavallaan päivästä toiseen selviytyminen on ihan okei. Kai sekin on parempi kuin luovuttaminen? Voisin kuunnella Vakaa koko yön, mutta toisaalta huominen ei muutu yhtään sen paremmaksi vaikken nuku. Eipä se tosin nukkumallakaan parane, kaikki riippuu siitä mitä syön. Haluaisin salaa takaisin sinne, missä olin kahdeksannella ja yhdeksännellä. Sinne, missä puolikkaan banaanin syöminen sai aikaan raivokohtauksen ja mieluummin suututin neiti syksyn kuin söin sen. Silloin minulla oli ihmisiä ympärillä, oli neiti syksy, leijona ja muut. Nyt on oikeastaan enää hymytyttö. Taiteilija ja muut ovat läsnä, mutten ole tekemisissä. Maalari saa mahdollisuuksia, mutten usko hänen haluavan sitä. Enkä toisaalta ihmettele, en minäkään itseni kanssa olisi tekemisissä.

Yhtäkkiä pitäisi olla aivan kamalan aikuinen, en osaa enkä oikein tiedä haluanko. Vastuuta tulee enemmän kuin ehkä jaksaisin kantaa, mutten kieltäydy tehtävistä. Kyllä minä teen ja jaksan, nukkua ehtii myöhemminkin ja murehtiminen menee tehtävien kanssa siinä sivussa. Ehkä opiskelen huomenna ja yön mietin kuolemaa, pitäisi kirjoittaa essee enkä oikeasti tiedä mitä teen. Pullollinen valkoviiniä voisi ratkaista tämänkin ongelman?