standing on the rooftops everybody scream your heart out.

Kyljen tiikeriraidat näyttävät säälittäviltä vaalealla iholla. Viikonloppuna saan varmaan osakseni naurua mutten voi sille enää mitään. Kävin eilen lahden toisella puolella hakemassa juotavaa ja varmaan muutaman kilon lisää painoa. Miksi en koskaan opi mistään vaan toistan vanhat virheet uudestaan ja uudestaan? Eilen olisin voinut olla syömättä ja juoda paljon vähemmän, mutta päädyin syömään ja juomaan aivan liikaa. Sain kuulla siitä, kuinka minulla on loistava itsetunto. Päädyin nauramaan. Illalla itkin hymytytölle ja vähän muillekin, en ehkä viettänyt elämäni parasta päivää. Yhä useammin ilta päättyy kyyneliin jos käytän alkoholia, ei sen kai ihan näin kuuluisi olla?

Television poika puhui terapian turhuudesta, "siellä pitää puhua turhista lapsuudenasioista" ja allekirjoitan kaiken hiljaa mielessäni. Minäkin turhauduin psykologilla vuosi sitten ja lopetin ennen kuin oikeastaan aloitinkaan, suullinen diagnoosi vakavasta masennuksesta jäi kaikumaan korviini. Mikään ei kuitenkaan ole mustaa valkoisella, joten niin kauan olen ihan okei. Vaikka haluan pois täältä lähes enemmän kuin mitään muuta, en ole huonossa kunnossa (kuten tyttö taisi kerran todeta). Olen ihan okei, kaikki on ihan hyvin. Jos saisin napista painamalla kaiken loppumaan, saattaisin vahingossa sen tehdä.

Tuntuu väärältä kirjoittaa kerrasta toiseen samoista asioista, mutta ei minulla ole oikein muutakaan kerrottavaa. Viikonlopun jälkeen joko iloitsen tai itken, riippuu niin monista asioista. Haluaisin vain kaiken menevän hyvin, haluaisin osata hengittää. Haluaisin osata olla kuten kaikki muutkin, edes pienen hetken. Jossain syvällä sisälläni haluaisin ehkä elää sunnuntaiyöhön asti.