Kirjoitin viidennellä luokalla tarinan naisesta, joka hukuttautui. Koko luokka ihasteli tekstin voimakkuutta ja opettajan kommentit kertoivat luovuudestani. Tekstin arvosana oli kai 10. Kirjoittaessani ajattelin vain itseäni ja sitä, kuinka nautinnollista olisikaan jos olisin tarinan päähenkilö.
Saisinko elämästäni saman arvosanan jos kaikki päättyisi samoin?
Asiat menettävät merkityksensä enkä oikein tiedä miten selviän huomiseen. Puhumattakaan siitä, että minun olisi tarkoitus olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä koko viikonloppu. Ja seuraavakin. En oikein näe huomiseen asti ja vaikka näkisin, en osaa kuvitella itseäni mukaan tarinaan. Pitäisikö huolestua? Elämän pitäisi olla muutakin kuin jatkuvaa selviytymistä. Mikä voidaan määritellä selviytymiseksi?
En ymmärrä kuinka aion elää seuraavat kolme päivää. Tai oikeastaan seuraavan tunnin. Syksystä ja talvesta puhumattakaan. Olisiko aivan väärin lopettaa kaikki abivuonna? Jos ei vain enää pysty? Kai siihenkin on joku raja kuinka paljon ihmisen on pakko jaksaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti