if only you knew my dear, how I live my life in fear. if only you knew my dear, how I know my time is near.

Leiristä tuli niin paljon parempi kuin luulin. Iltaisin makasin hymytytön vieressä niin onnellisena, että olin pakahtua. Hassua, että hän on minun sen verran kuin toinen voi toiselle kuulua ja ei ole menossa pois. Aamut eivät tuntuneet hyviltä, mutta en ole ikinä pitänyt 7:30 herätyksistä yhtä paljon kuin lauantaista torstaihin. Kunnolliset johtajat lähettävät lapset hakemaan aamiaista ja makaavat koko päivän teltassa, eikö?

Yhtenä yönä puhuimme melkein kahteen asti ja loppujen lopuksi itkin onnesta. Ympärillä oli sinistä, teltan ulkopuolella myrskysi ja salamoi. Ehkä yksi kauneimmista kokemuksista ikinä, on aivan käsittämätöntä kun ymmärtää miten lähellä, mutta niin kaukana kaikki se kylmä sade on. Oikeasti lähellä oli vain hymytyttö ja yksinkertainen onnellisuus. 

Muutamana iltana istuimme rantakallioilla ja vaikka meri myrskysi ja taivaalta tuli vettä, en oikeastaan halunnut pois. Siinä oli hyvä olla kun taivaalla näkyi kuvioita ja ympärillä oli hiljaista, tuulta ja merta lukuunottamatta. Viimeisen illan peilityyni meri ja kaukana näkyvät teltat olivat ihania enkä olisi halunnut pois, siitä huolimatta, että oli oikeastaan todella kylmä. En oikein tiedä miten kaikki meni niinkin hyvin, jos ahdistavin asia oli epäonnistunut lipunlasku (ja sekin siksi etei meitä neuvottu), voi kai kokonaisarvosanan todeta ihan hyväksi?

Lähden huomenna pois, maahan, jossa en ole käynyt kolmeen vuoteen. Hassua palata sinne, sillä silloin viimeeksi minulla vielä oli unirytmi ja oksensin perheen vessassa syötyäni puolikkaan brownien. Nyt? En tiedä. Elättelen ajatuksia syömättömyydestä, mutta toisaalta taas noissa piireissä se on hassua ja hankalaa. Pitää katsoa mitä tapahtuu, mutta toivon ainakin musteesta tulevan sellaista kuin toivon. Pitäisi vielä lähettää essee koordinaattorille ja luettuani siitä muutamia pätkiä haluaisin vain itkeä. Se on oikeasti surkea, samalla tavalla kuin minäkin.