Olen yskinyt keuhkojani pihalle viimeisen viikon eikä loppua tunnu näkyvän. Leiri loppui ja tänään aamulla itkin yhden tai kaksi jokea liian paljon. Ei yöllä itkettänyt kun hyvästelin läheisimmät ihmiset koko leiriltä. [i]Miten voikaan olla niin iloinen yhdestä huivista ja kauniista sanoista?[/i]
2500 leiriläistä ja niiden joukosta löysin ihmisiä, joita voin sanoa ystäväkseni. Kai ne ovat ystäviä jos tietävät jo pikkuisen enemmän kuin muut ja ovat selvästi onnellisia kun saivat saattajat yöllä bussille? Jostain kumman syystä toinen heistä sai minut uskomaan itseeni entistä enemmän, "multa usein kysytään asiasta ja sanon vaan niin kuin se on". Ehkä minunkin vain pitäisi, mutta en vain tiedä mitään. Kuitenkin, olen näistä kahdesta onnellinen.
Muutenkin, kaikki on ehkä melko okei.
En ole kertaakaan katsonut sillalta alas itsetuhoisena enkä ole halunnut kuolla kuin ehkä 10 kertaa viimeisen parin viikon aikana. Eikö se ole ihan hyvä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti