Kuinka voi tuntua samaan aikaan siltä, että aika juoksisi karkuun aivan liian nopeasti, mutta kuitenkin polkee paikallaan? Eihän se voi olla mahdollista, kaikki ei voi paeta ja pysähtyä yhtä aikaa.
Jälleen kerran lisää punaisia merkintöjä wilmaan ja kirjautuessani tervehtii teksti "Sinulla on 5 poissaolomerkintää, jotka täytyy selvittää". Viime jaksossa poissaoloja oli alle 10h, kuitenkin, näin sopivasti peruskoulun viimeiseen jaksoon ne kyllä ylittyvät, nyt jo siellä komeilee 19h ja lukumäärä kyllä kasvaa. Huomenna käyn kolmen tunnin ajan vierailemassa siellä inhottavassa rakennuksessa, mutta keskiviikkona saan nukkua. Jos olisin oikeasti reipas ja tunnollinen oppilas, niin menisin toki kouluun, sillä ehtisin aivan hyvin. En kuitenkaan jaksa, parempi nukkua kymmeneen ja sitten olla iltapäivällä pirteämpänä pääsykokeissa joissa joutuu kuitenkin istumaan lähes kolme tuntia. En käsitä kuinka tänään pääsykokeiden jälkeen olin hurjan väsynyt, jo englannin luetunymmärtämisessä meinasin nukahtaa moneen otteeseen. Tuntuu, että ainakaan tuolta koulusta minua ei välttämättä löydetä ensi syksynä, kokeet olivat vaikeat vaikka matematiikka menikin paremmin kuin torstaina.
Nyt toivon todella osaavani keskiviikkona, minun on pakko päästä siihen kouluun, pakko.
Vappu oli surkea, ei mitään muuta muistamisen arvoista kuin hillitön kylmyys. Lauantai-iltana kävellessäni ravintolasta kotiin tärisin kylmästä, nahkatakki ei tosiaankaan lämmitä. Sunnuntaina herätys oli seitsemän tunnin yöunien jälkeen aikaisin aamulla ja suunnistimme piknikille. Kaivopuistossa oli aivan liian kylmä ja kolmen tunnin jälkeen palasimme kotiin. Loppuilta kului kotona istuessa, mikä tavallaan oli ehkä hyväkin, emme menneet pizzeriaan. Kuitenkin, olisi ollut kiva tehdä edes jotain..
Mennyttä on kuitenkin turha murehtia, vappu oli ja meni and that's it.
En voi olla hämmästelemättä kaiken monimutkaisuutta. Ehkeivät asiat ole monimutkaisia, mutta jos ne liittyvät millään tapaa minuun, niistä varmasti tulee monimutkaisia. Ajattelen aivan liikaa, vaan toisinaan kyllä täysin liian vähän. Miksei voisi löytyä kultaista keskitietä? Se pitäisi löytää niin hurjan monen asian suhteen, mutta kuinka?
Tarvitsen muutosta niin kipeästi, nämä samat ihmiset tukahduttavat päivä päivältä enemmän. Haluan herätä aamulla odottaen jotain innoissani, en kauhuissani. Toivon lukiossa asioiden muuttuvan, kumpa voisin olla parempi ihminen siellä. Nykyisellään en vain yksinkertaisesti kelpaa kenellekään vaikka kuinka yritänkin nähdä itsessäni hyviä puolia. Niiden löytäminen tuntuu mahdottomalta, enhän minä ole mitään, en yhtään mitään. Olen pelkkä olento jota kaikki vihaavat, olen outo ja itsekeskeinen kusipää. Enhän, enhän ole. Toisten mielipiteet eivät toisaalta enää merkitse mitään. Ei minua kiinnosta kuulla jonkun luokkalaisemme negatiivista mielipidettä minusta, kun he eivät tiedä yhtään mitään. On kummallista kuinka helposti ihmiset väittävät ja kertovat toisista asioita tietämättä pienintäkään murua totuudesta.
Huomenna lääkäriin.. En halua, en pysty, en kestä.
Pelkään aivan hurjan kovasti.
Haluaisin jättää sen väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti