Kaiken jälkeen tuntuu, että jotain puuttuu.

Tuntuu, että mikään määrä unta ei ole tarpeeksi. Nukuin sitten neljä tai yksitoista tuntia, niin lopputulos on aina sama. En vain kykene käsittämään, miten yhtäkkiä maailman noustessa eloon talvesta minä alan vajota väsymykseen. Tämä ei ole millään tapaa mukavaa, en haluaisi olla jatkuvasti pystyyn kuollut, mutta kun ei uni auta. Koen itseni muuten kyllä jollain tapaa eläväksi, mutta väsymys ei tunnu lähtevän pois, ei sitten millään.
Tuntuu tyhmältä, että viime keväänä tähän aikaan menin noin neljän tunnin yöunilla olematta aivan liian väsynyt, mutta nyt en tahdo edes ajatella niin vähällä pärjäämistä. On nukuttava edes kuusi tuntia ollakseen jollain tapaa elossa, ja silloinkin kofeiinitabletit ovat välttämättömiä. Ehkä tässä pitää alkaa juomaan kahvia tai vihreää teetä, sillä todella tahtoisin olla välillä muutakin kuin hurjan väsynyt.


Tänään täytyisi lähteä aivan pian syömään vanhempien kanssa äitienpäivälounasta, sushia. Mielessäni juoksee ristiriitaisia ajatuksia siitä, että haluanko syödä ja jos haluan niin miten olen ajatellut selvitä tänään yleensäkin.
Illalla on tarkoitus mennä V(k):lle leipomaan kakkua erästä juttua varten, ajatus siitä, että olen poissa kotoa yön jonkun noinkin "vieraan" ihmisen luona ahdistaa. Ei hän kovin vieras ole, mutta silti. En haluaisi poistua yöksi turvallisesta huoneestani, täällä saan olla rauhassa ja turvassa omassa kummallisessa maailmassani. Kuitenkin samaan aikaan tahtoisin vain lähteä ja tehdä asioita ilman sen kummempia suunnitelmia. Ehkä yritän vain unohtaa pelkoni ja keskittyä johonkin muuhun, johonkin järkevään. Outoa ajatella, että viimeksi kun kävin V(k):lla, hän oli niin hurjan syvällä helvetissä. Toinen nousi ja toinen putosi, miten tässä näin pääsi käymään?

tyhjiä sanoja, jotka eivät tarkoittaneetkaan mitään.

turhia lupauksia, hienoja sellaisia.

kauniita ajatuksia.