Minä olen tutkimusassistentti.
Minä olen tilastotieteden tuutori.
Minä johdan, menen, teen, sanon "kyllä".
Minä olen ulkoisesti täydellinen (vaikka ruma).
Kävin treffeillä kahdesti ja se poika maksoi kaiken. En kai halua nähdä häntä enää uudelleen, kämppikseni on sanonut hänestä ikäviä asioita ja jotenkin tuntuu, että mikään ihmissuhteen kaltainenkaan olisi liikaa. Ei me edes tehty muuta kuin juteltu ja halattu kahdesti, se sanoi minne veisi seuraavan kerran mutten tiedä, en taida haluta. Miten torjutaan vai saako vain olla laittamatta viestiä ja antaa sen olla the end?
En enää tiedä mikä olen, mutta meinasin itkeä stressistä useammin kuin kerran viimeisten kahden viikon aikana. Sitten päätin vain tehdä töitä vaikka kello oli yhdeksän illalla, mutten olisi saanut nukuttua kuitenkaan. Lasi viiniä helpotti ja jotenkin tuntui siltä, että kaikki järjestyy jotenkin.
En tiedä miten mistään tulee yhtään mitään, luennoitsijat tuntuvat kehuvan kauheasti; olen kuulemma ohjelmamme one of the most dedicated and hard-working. Siis anteeksi, minä? Minä, joka herään aamulla toisinaan ainoana ajatuksena "olisinpa kuollut"?!
Tänään jokin kummallinen melankolia valtasi eikä hellittänyt, itkin Cheekin All Good Everythingille, niin, "mul on all good everything". Inhottaa, en tiedä mistä tämä kaikki taas tulee, mutta perjantaina tapaan uutta lääkäriä ja pitäisi vaihtaa lääkitys, sillä nykyisestä saan kauheat sivuoireet näin puolen vuoden jälkeen. Eikä tupla-annoskaan oikein enää tunnu auttavan.
Juon kurpitsanmakuista kermalikööriä ja kuuntelen Sannia. Pitäisi ehkä yrittää taas olla jotain oikeaa joskus, mutta oikeastaan kuka jaksaa?
Minulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä loppujen lopuksi elämäni on aivan helvetin hyvää ja olen aivan jumalattoman etuoikeutettu. Miksi sitten nukkumaanmennessä ja herätessä ajattelen vain kuinka haluaisin leikkiä terävillä asioilla — olen yli kaksikymmentä, tällaiset ajatukset piti jättää teini-ikään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti