En ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään.
Tavallaan se johtuu siitä että tiedän ettei kukaan tätä enää lue, en minäkään lue enää mitään kun kukaan ei kirjoita enää mitään. En ajatellut seitsemän vuotta sitten olevani yhä täällä, mutta näin tässä nyt vaan on käynyt. Syksyllä tulee kahdeksan vuotta täyteen tämän paskan kanssa elämistä, minua hävettää. Olen nähnyt niin monen ihmisen paranevan ja siirtyvän parempiin asioihin elämässä, silti roikun tässä paskassa kiinni kuin viimeistä päivää ja panikoin kun päädyn syömään päivän aikana 1500kcal punaviinipäissäni. Eihän se oikeasti ole edes kauhean paljon, kai? Olen ollut parempi ja paljon pahemmassa kunnossakin, mutta pahinta tässä kaikessa on ehkä se, että tämä jatkuu yhä.
Yleisesti ottaen elämäni on edelleen aivan helvetin hyvää.
Yliopistossa opiskelu sujuu hyvin, saan hyviä arvosanoja ja ihmiset sanovat leikillään vihaavansa minua kun huonoin arvosanani on korkea 2:1 tältä vuodelta. Ehkä osa siinä on totuutta? Vihaisin minäkin itseäni vaikka tietäisinkin vain sen mitä näytän muille tai ehkä juuri siksi. Päällisin puolin voin aivan saatanan hyvin, mitä nyt skippasin tällä viikolla yhden tunnin luennon koska "väsytti ja join 1.5 pulloa punaviiniä edellisenä iltana/yönä". Oikeasti halusin tappaa itseni.
Samanaikaisesti rakastan viiniä ja vihaan sitä.
Jos juon itsekseni kotona, kaikki on aika hyvin ja elämä on ihan okei, ehkä jopa hieman parempaa kuin yleensä. Jos menen seurassa bileisiin päädyn illan päätteeksi ahdistumaan aivan helvetisti ja toivomaan kuolemaa. Sen jälkeen syömään liikaa hiilihydraattipitoista ruokaa, menemään sänkyyn mielessäni ainoastaan yksi ajatus: "kumpa voisin vain kuolla". Joissain määrin pelotan itseänikin sillä, kuinka usein mietin kuolemaa ja lähes rukoilen etten heräisi. Muutamina iltoina olen miettinyt kaikkia omistamiani lääkkeitä ja josko niillä ja vodkalla voisi yrittää tappaa itsensä, mutta tiedän ettei siitä oikeasti tulisi yhtään mitään. En myöskään voisi tehdä sitä kämppiksilleni, en haluaisi kenenkään näkevän minua siinä kunnossa. Olen helvetin säälittävä ja naurettava.
Kolmen semesterin jälkeen olen tieteiden kandidaatti ja se on ehkä yksi absurdeimmista ajatuksista ikinä. Miten helvetissä voin olla yhtään mitään millään tapaa hyvää kun olen näin saatanan paskana? Tapaan tutoriani taas ensi viikolla, joskin tällä kertaa viimeisen vuoden tutkimusprojektista puhuakseni. Toivon ettei hän kysy "mitä kuuluu" koska voi helvetti sentään... Kuuluu aivan paskaa. Muttei siitä hänelle voi puhua, tutor ei ole terapeutti.
Mietittyäni liian pitkään kaikkea ja punnittuani plussia ja miinuksia, soitin toissapäivänä lääkäriin ja tapaan ensi viikolla lääkäriä. En ole täällä edes maininnut (muistaakseni?), mutta niin epävarmaa kuin itsediagnosointi onkin, olen kohta puoli vuotta epäillyt mahdollista kaksisuuntaista. Se vain selittäisi kaiken niin helvetin hyvin, sillä vaikka usein tänne kirjoitankin vain kun haluan kuolla, minulla on pitkiäkin ajanjaksoja kun koen pystyväni aivan mihin tahansa ja ilmoittaudun luoja ties mihin tehtäviin. Nyt kuitenkin viimeiset pari kuukautta olen ollut aivan helvetin down.
Inhoan tätä kaikkea niin paljon, haluaisin vain olla haluamatta kuolla. On oikeasti aika raskasta yrittää joka-saatanan-päivä keksi itselleen syitä miksei kannata edes yrittää tappaa itseään ja loppujen lopuksi kaikki päätyy siihen etten voisi tehdä sitä vanhemmilleni tai etten halua kenenkään löytävän minua.
En minä itseäni tapa, mutta jollain tasolla pelkään etten ehkä selviä seuraavaa kymmentä vuotta tämän pahan olon kanssa. En oikeasti varmaan edes halua kuolla, haluaisin vain ettei tarvitsisi elää tämän olon kanssa. Onko elämän pakko olla selviytymistä päivästä toiseen, jatkuvaa taistelua omien aivojen kanssa?
Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta kuolemanhalua.
Puolet elämästä.
Ei jumalauta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti