Quand la nuit tombe, je tombe aussi.

Voisinko vain unohtaa tämän päivän?
Todistusten saaminen oli tilanteena hirveä. Saatuani paperin ja luettuani numerot aloin välittömästi itkeä. Ensin aivan pikkuisen, mutta pian tajusin kyynelten todella valuvan pitkin kasvojani ja olin vain kiitollinen vedenkestävästä ripsiväristä. Laitoin todistuksen pois, mutta hetken päästä otin sen esiin laskeakseni keskiarvon joka sitten aiheuttikin pitkästä aikaa ihastuttavan paniikkikohtauksen.
Itken ja hyperventiloin siinä istuessani, mutta ei kukaan huomaa. Yritin tasata hengitystäni tai edes saada hengitettyä, se vain oli vaikeampaa kuin pitkään aikaan. Ei toki haittaa ettei kukaan huomannut, olisi ollut kiusallista ja ahdistavaa jos ihmiset olisivat kyselleet, olen kiitollinen. Kuitenkin on kumma ettei kukaan edes nauranut joka on meidän luokallemme hyvin ominaista käytöstä. Meinasin nousta paikaltani ja siirtyä jonnekin nurkkaan lattialle istumaan, sillä kaikki se avara tila ja ne ihmiset eivät todellakaan helpottaneet ahdistusta.
Tuli pohdittua eikö se hillitön ahdistus ikinä lopu, kohtaus oli varmaan toisiksi pahin mitä olen saanut tai ainakaan muistan. Pahimpana pidän yhä yhtä kohtausta jonka sain marraskuussa. Kyseinen paniikkikohtaus tuli ensimmäistä kertaa ihmisten seurassa ja vielä henkilön kanssa joka ei silloin ollut mitenkään erityisen tuttu. Muistan yhä kuinka paljon häpesin.


Koulun jälkeen ollessani menossa talleille sain taas hillittömän itkukohtauksen ja itkin varmaan viisitoista minuuttia kauppakeskuksen vessassa. Kuinka heikko ja hävettävä oikein voi olla?
Tallilla kerroin H:lle pelkästään siitä, kuinka paskamainen fiilis todistuksesta oikein tuli. En maininnut mistään muusta ja ehkä se on ihan hyväkin. On pidettävä asioita sisällään, sillä en tahdo rikkoa meidänkin välejä. Olen jo nähnyt mihin puhuminen johtaa ja siitä oppineena yritän olla varovaisempi. Muutenkaan en tahtoisi enää luottaa ihmisiin, mutta jokin ihmeen osa minussa yhä yrittää enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia.

En olisi ikinä kuvitellut keskiarvoni laskevan näin paljon. Olen surkea, huono, naurettava paska. Minunhan piti panostaa kouluun? Mitä panostusta se on jos neljä numeroa laskee; fysiikka 10->8, kemia 9->8, matikka 8->7, uskonto 10->9. Ei todellakaan lohduta yhtään, että äidinkieli nousi 10 eikä se ole ikinä aiemmin ollut 10. Pientä lohtua antaa ranskan pysyminen 9 ja terveystiedon pysyminen 9. Ne eivät kuitenkaan muuta sitä faktaa, että keskiarvoni laski hävettävän paljon. En halua näyttää todistustani vanhemmilleni, häpeän. Olen huono. En osannut iloita S:n 10,0 lukuaineiden keskiarvosta, toki se on hienoa hänelle, oikeasti. Kuitenkin olen aivan käsittämättömän kateellinen, missä olin kun aivoja jaettiin?


Entä jos en pääse mihinkään lukioon? Kymppiluokka täältä tullaan! Tällä hetkellä koko helvetin tulevaisuus riippuu lukiosta. Minun on opiskeltava loppukevät aivan todella kovasti, aivan sama vaikka yöunet menisivät, mitä sitten vaikka ei jaksaisi tehdä jotain koulujuttua. Kaikki on tehtävä mitä ikinä pystyy ja paremmin kuin hyvin. Success is built on the ability to do better than good enough.


Vaikka kuinka yritän kääntää ajattelumalliani normaalimmaksi se on vaikeaa. Yritän pitää päätöksestäni kiinni, mutta silti päivittäin hyvin usein mieleen tulee ajatus; "onko se sen arvoista? mitään takeita ei ole, että olisin onnellisempi? entä jos olenkin entistä suurempi epäonnistuminen silloin?".
Perfektionismista olisi hellitettävä, mutta sitä ei saa tapahtua vielä kevään aikana. Minun täytyy opiskella aivan todella paljon koko tämän kevään ajan ja on yritettävä ja oltava parempi. Ei ole aikaa löysäilylle.
Tavallaan pelkään ajavani itseni turhan pitkälle koulustressin kanssa, mutta ei voi mitään. On pakko saada hyviä numeroita. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kesälomalla voi sitten nukkua ja levätä.

ps, tervetuloa kuiskaus♥