C'est insensé.

Perjantaina hiuksistani tulee toivottavasti sitä mitä olen jo pitkään halunnut.

Lauantaina valmistaudun sunnuntaihin.

Sunnuntaina ensin jäädyn kuoliaaksi ja sitten kuolen onnesta.

Olen odottanut keikkaa pitkään ja sunnuntaina odotus päättyy viimeinkin. En tiedä kuinka jonotukseni kanssa käy, alkuperäiset suunnitelmat muuttuivat suunnitelmaan B, mutta sekin taisi epäonnistua. Ehkä vain ilmestyn jonoon yksin ja toivon keksiväni jotain tekemistä. Keikalla aion kuitenkin pakahtua onnesta ja olla niin hurjan onnellinen, aion unohtaa kaiken ja eläytyä musiikkiin 250%. Huudan ääneni käheäksi enkä välitä mistään, elän.

"This one's for all of you rock'n'rollers

All you crash queens and motor babies

Listen up!

The future is bulletproof!

The aftermath is secondary!

It's time to do it now and do it loud!

Killjoys, make some noise!"

My Chemical Romance - Look Alive, Sunshine

Eilisen vahvan tunteen tilalle on tänään hyökännyt kova epäilys, haluanko tätä, tahdonko päästää irti kaikesta ja olla ikuisesti valas? En tahdo sitä kaikkea ahdistusta, entä jos olenkin oikeasti vaan niin suuri, että en voi elää muuten kuin näin? Ajatukset risteilevät suuntaan ja toiseen enkä meinaa saada yhtään selkeyttä niihin. Yhtenä hetkenä tahdon päästä tästä kaikesta eroon juuri sellaisena hetkenä kuin eilen. Toisena hetkenä tästä irrottautuminen tuntuu täysin tyhmältä ja väärältä. Yritä siinä nyt sitten miettiä mikä on oikein.

Tänään tuli kutsu tätini syntymäpäiville, ja järkytyin kovasti sen luettuani. Syntymäpäivät joissa pitäisi mennä ensin tätini kavereiden kanssa kuntosalille ohjatulle tunnille ja sen jälkeen uimaan, anteeksi kuinka? Kuntosali on jees, mutta inhoan ohjattuja tunteja. Olin kerran body balancessa jossa meinasin koko tunnin ajan pyörtyä, se sai riittää. Uimisesta lienee turha edes aloittaa, altaaseen en todellakaan mene vaikka mikä olisi. Ei tällä kropalla, ei ei ei ei ei. Ei ikinä, ei koskaan. Onneksi arpia ei ole enää tai jos onkin niin ne ovat hyvin haaleina, mutta silti. En vain todellakaan ole menossa uimaan, joku raja.

Tajusin myös, että torstaina olisi liikuntatunnit heti aamusta. Olen ollut tunnilla viimeeksi ehkä kuukausi sitten, viime torstaina tunteja ei ollut ja kaksi edeltävää kertaa ovat menneet laidalla istuessa. En ole suostunut menemään oksettavan vartaloni kanssa sinne toisten sekaan juoksemaan, aivan täysin liian ahdistavaa. Molemmilla kerroilla olen tosin vienyt lapun opettajalle joten sivussa oleminen on ollut luvallista. En tiedä mitä ihmettä teen tällä viikolla.. Ahdistaa ajatuskin liikkumisesta, meillä olisi lentopalloa ja kuntopiiriä. Ensimmäistä en osaa eikä oikeastaan kauheammin edes kiinnosta, ja toisen tekeminen muiden nähden ahdistaa. Tahtoisin niin kovasti jättää tunnit väliin, mutta koko peruskoulun aikana on jäljellä enää 10 liikuntatuntia joista olen kaksi poissa. Onneksi on vielä huominen aikaa keksiä mitä teen, pitää ehkä keksiä jotain ja tiedän, että isäni ei kyllä mitään lappua minulle kirjoita. Se nyt ei sinänsä ole ongelma, aina voi väärentää allekirjoituksen. Pitäisi vaan keksiä jokin syy.. Tai sitten olen reipas ja osallistun tunnille. Ehkä tämäkin olisi taas tilanteita jossa pelko on kohdattava, mutta en ole tarpeeksi rohkea, hitto vieköön en ole.

Täytyy vain yrittää oikein kovasti ja enemmänkin. Ei se ole helppoa, mutta lopussa mahdollisesti sen arvoista? Olen nähnyt neljä elävää esimerkkiä siitä miltä elämä voisi näyttää tämän jälkeen, miksen minäkin voisi kokeilla? Pinnan alla kytee myös ajatus siitä, kuinka voin aina palata tähän elämään jos normaalius ei tunnu oikealta. Samalla sitä miettiessäni tajuan kuinka järjettömän idioottia toimintaa se olisi, ei siinä olisi yhtään mitään järkeä. Haluan elää oikeasti, en mitään raivostuttavaa ja vaikeaa kulissielämää.


En malta odottaa peruskoulun päättymistä, kesälomaan on 11 viikkoa joista koulussa kuluu enää 10 ja niistäkin viikoista lähtee muutamia päiviä pois. Nyt on vain panostettava kunnolla, nostettava keskiarvoa jotta pääsen haluamaani lukioon ja oltava hyvä pääsykokeissa. Kevätjuhlan jälkeen voin unohtaa kaikki nuo ihmiset elämästäni, siirtää iloisesti imperfektiin. Kerrankin näen mikä sanassa "goodbye" on hyvää.
Lukioon siirtyminen tavallaan kuitenkin myös pelottaa, entä jos kaikki vihaavatkin minua? Jos olen siellä yhtä yksin ja inhottu mitä nykyään? Pitäisi unohtaa pahat ajatukset, mutta se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

"No warning sign, no alibi
We faded faster than the speed of light.
Took our chance, crashed and burned.
No, we'll never ever learn.


I fell apart, but I got back up again,
And then I fell apart, but got back up again."
30 Seconds To Mars - Alibi