Aamulla oli kauheaa katsoa peiliin, oksetan itseäni jokaisella silmäyksellä yhä enemmän. Olisin halunnut jäädä kotiin koko päiväksi, ei kenenkään tarvitsisi nähdä kuinka totaalinen epäonnistuminen ihmisenä olen. Kuitenkin lähdin kolmen aikaan kohti espoota vaikka en todellakaan olisi halunnut.
Junamatka oli pelkkiä muistoja, mutta saavuttuani oikealle asemalle ja jäätyäni pois kyydistä kaikki muistot yhtäkkiä juoksivat pois. En tiedä minne, mutta en tosiaankaan valita.
En tahtoisi ajatella maanantaita, pitää raahautua kouluun, esittää iloista ja todella hyvin jaksavaa. Ehkä esittäessäni tarpeeksi hyvin se voisikin oikeasti toteutua? Jos on tarpeeksi hyvä näyttelijä, niin olisiko mahdollista, että näytelmästä tulisikin totta?
Kaikki tämä on vain yhtä suurta näytelmää joka on valitettavasti kuitenkin samaan aikaan totta. Ei ole näytelmää, että satuttaisin ihmisiä vaan se on täyttä karua faktaa. On myös karua faktaa, että tämä ei toimi näin ja muuttaminen on vaikeaa enkä aina edes tahdo sitä. Kyllä silti yritän, yritän niin kovasti kuin pystyn vaikkei se loppupeleissä riittäisikään. Ehkä jos onnistuisin voisin jopa voittaa jotain, voisinko?
Onko mahdollista voittaa jotain, kuten esimerkiksi onnellisuutta, pääsemällä tästä kaikesta eroon?
encore un fois, je ne sais rien.
1 kommentti:
Kovin tutuksi on käynyt kyseinen tunne, hassua miten välillä sen kanssa osaa elää ja välillä se vain ahdistaa.
Tsemppiä ja voimia sinullekin ♥
Lähetä kommentti