Aamuahdistus.
En pysty menemään kouluun, mutta pakkohan se on. Jos pystyisin niin jäisin kotiin, oksetan itseäni.
Peilistä katsoo hillittömän valtavan suuri sinivalas ja se on myös faktaa.
Ahdistaa aivan jumalattoman paljon, aamu alkakoon pienellä nappiyhdistelmällä, duact ja kolme kofeiinitablettia. Pienet napit, olkaa niin kummallisen ystävällisiä ja auttakaa, nyt pyydän sitä todella. Ahdistaa niin paljon ettei ole tosikaan. Toivottavasti tämä ei purkautuisi päivän aikana paniikkikohtauksena, en tahdo sitä. Perjantain paniikkikohtaus oli aivan tarpeeksi pitkäksi aikaa, en tarvitse niitä yhtään enempää.
En tahdo kenenkään koskevan minua, luojan kiitos tällä viikolla ei ole liikuntatunteja vaan on monitoimipäivä. Tiedän nimittäin etten pystyisi menemään heilumaan sinne tällaisena porsaana toisten sekaan. Olinkin jo unohtanut miltä aamuahdistus tuntuu ja en kyllä kaivannut tätä tunnetta.
Tässä ei ole mitään hauskaa. Inhoan tätä niin syvästi.
Ei se kuitenkaan mitään haittaa sillä tämähän on aivan luonnollista.
Kestohymy pysyy ja kukaan ei näe kuinka sattuu.
Ei heidän tarvitse eivätkä he edes käsittäisi.
Olen yksin.
"She cries 'cause she's lost and
she doesn't even know what she wants
And she hides all alone
inside the pain that she wont let go
Watching her life pass her by,
watching it all through her watering eyes"
edit klo 14:18/
Aamuisesta ahdistuksesta on jäljellä vain muisto.
Tuntuu oudolta miettiä kuinka pahalta se tuntui, mutta nyt se on onneksi ohi.
Hetken kaikki on taas siedettävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti