"And if we can't find where we belong
We'll have to make it on our own
Face all the pain and take it on
Because the only hope for me is you alone"
My Chemical Romance - The Only Hope For Me Is You
Eilinen oli hienompi mitä pystyn sanoin kuvailemaan. Päivä oli lähes täydellinen, jonotusseura loistavaa ja itse keikka enemmän kuin mahtava. Näin viimeinkin bändin jonka musiikki on auttanut aivan hurjan paljon. Olin, ja olen yhä, todella onnellinen.
Näin jonossa ihmisiä eikä se ollut pelottavaa, keikkajonotus selvästi ajaa minusta epäsosiaalisuden ja erakkoluonteen kauas pois. Olin jälleen kerran sosiaalisempi kuin mitä ikinä voisin itsestäni kuvitella. Pelkäsin paikan päälle menoa aivan hurjasti, mutta turhaan. On hölmöä pelätä tuttujen ihmisten näkemistä, joskaan se ei tarkoita ettenkö minä pelkäisi.
Keikan aikana saatoin hetkittäin ajatella, mutta hyvin nopeasti työnsin kaiken pois mielestäni ja keskityin nauttimaan tilanteesta. Toisessa rivissä useiden tuntien jonotuksen jälkeen, täydellistä onnellisuutta♥ En ole vähään aikaan kyennyt elämään yhtä hyvin hetkessä ja olemaan yhtä onnellinen kuin eilen olin. Kaipasin tuota tunnetta. Onnistuin elämään edes hetken täysillä ja onnellisuus oli hetken ajan itseisarvo. Kuumuus, pienimuotoinen kuuroutuminen, suuri väsymys ja todellinen tilanpuute eivät merkinneet yhtään mitään. Musiikki vei minut pois ja antoi minun olla oma itseni.
Haluan takaisin.
Päivä koulussa oli yhtä tuskaa. Yhdelläkään tunnilla en kyennyt keskittymään, eilinen varasti oikeastaan lähes kaikki ajatukseni ja ne vähät mitä muuten olisin voinut koululle uhrata menivät kurkkukivun kanssa tuskailuun. Selatessani kalenteria voisin itkeä paniikista, koulua on jäljellä 10 viikkoa, mutta kokeita vaikka kuinka paljon. Entä jos en kykene olemaan tarpeeksi hyvä?
Opotunnilla meidän täytyisi tehdä ammattiesitelmiä joten luokassa kiersi lappu johon jokaisen piti laittaa jokin ammattinimike. Joku luokkalaisemme sai nerokkaan idean ja kirjoitteli jokaiselle aivan mitä tahansa ammattinimikkeitä. Nähtyäni lapun ja sen mitä omalla kohdallani luki, olisin voinut vajota maan alle inhosta ja vihasta. Mitä ihmettä olen tehnyt ihmisille, että he vihaavat minua niin hurjan paljon? Laitoin kuulokkeet korviini ja annoin musiikin tulvia täysillä, sillä en todellakaan halunnut näyttää toisille kuinka minuunkin saattaa sattua. Jonkin aikaa sain kuunnella musiikkia ja onnistuin pidättämään pahan olon jonkinlaisena möykkynä joka ei purkautunut. Yhtäkkiä kuitenkin tunnen kun joku nykäisee kuulokkeet pois korvistani ja kuulen sanat "..epäkohteliasta!", alku oli ilmeisesti ollut "toi on aivan vitun..". Opettaja nimittäin anteeksipyysi kiroiluaan. Istun sen jälkeen paikallani lamaantuneena, sillä millä täytyisi kyetä pitämään paha olo poissa jos ei voi keskittyä musiikkiin tai halata? Hetken kuluttua tajuan, että kyyneleet valuvat enkä voi sille mitään. V(k) kysyy mikä on vialla, mutta voi kun en itsekään tiedä. Ei mikään tainnut sen kummemmin olla vialla, en tosiaankaan tiedä. Ehkä olen vain väsynyt?
Olen melko kuollut eilisen jäljiltä, mutta voi se todella oli sen arvoista. Pieni kurkkukipu ja yleinen kooma ei ole mitään sen kokemuksen rinnalla. Nämä asiat ovat pieni vaiva niin suuresta onnellisuudesta.
"The hardest part of this is leaving you."
♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti