Edellisestä kirjoituksesta on kauhean pitkä aika, en vain osaa enää pukea ajatuksia sanoiksi ja silloin kun osaisin, on läppärin avaaminen liian raskasta. Palasin Suomeen ja olen ollut töissä kaksi viikkoa, mutta kaikki vain väsyttää niin kauhean paljon. Yritän jaksaa edes joskus tehdä muuta kuin kaatua sängylle työpäivän jälkeen, mutta jatkuva ihmisten seurassa oleminen väsyttää enkä yksinkertaisesti kotiin päästyäni jaksa mitään. Koen olevani kauhean säälittävä, työni on siistiä sisätyötä ja oikeastaan vietän lähinnä aikaa tietokoneen edessä yksin omassa huoneessa toimistolla. En kuitenkaan voi sulkea ovea tai kuunnella musiikkia ja pitäisi jotenkin olla kauhean tuottava koko ajan. En voi romahtaa missään vaiheessa. Kaiken on pysyttävä kasassa jatkuvasti.
Tänään tajusin olevani jälleen rikki. Olen niin valtava, vihaan tätä mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden enkä nää muuta uloskäyntiä kuin aamiaisen lopettaminen ja mahdollisesti myös lounaan — työni on istumatyötä, ei se vaadi kuin kahvia ja kylmää vettä. Kehoni ei kaipaa aamiaista toimiakseen, sillä jos viimeisen kahden viikon ajan en ole varsinaisesti kaivannut sitä, en kaipaa sitä tulevaisuudessakaan. Tänään tajusin ehkä oikeasti tarvitsevani joskus terapiaa jos haluan tästä eroon.
Perjantai-iltana ystäväni yhdentoista vuoden takaa kertoi ettei hän muista muutamia tilanteita yläasteelta joista kerroin. Käsittämätöntä, että itse muistan ne yhä yhtä elävästi mutten juurikaan mitään hyvää, vaikka ehkä yläasteella oli jotain parempaakin kuin kaikki se paska jonka muistan?
Vihaan itseäni niin paljon. Hävettää myöntää enkä oikeasti kenellekään voi mitään sanoa, mutta yksinkertaisesti vain vihaan sitä mitä minusta on tullut. En pysty pukeutumaan aamuisin kun kaikki näyttää kauhealta ja töissä koen kaikkien tuomitsevan minua. Oikeasti he ovat niin keskittyneitä omaan ulkonäköönsä (ainakin puheiden perusteella) etteivät he ehkä huomaa? Olen lihonut kolme kiloa ja haluaisin vain kuolla. Tuntuu niin pahalta ymmärtää, että oikeasti koen kuoleman ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi, sillä eihän se mitään auttaisi. En vain tiedä. Haluaisin olla kunnossa. Haluaisin osata elää ja olla ilman hetkittäistä kuolemanhalua, sillä ei se kai ole kovinkaan tervettä. Pitäisi kai pyytää anteeksi G:ltä vielä kerran kaikesta ensimmäisen vuoden ajalta, muttei sekään hyödyttäisi mitään.
Samalla olen niin ylpeä siitä, että jaksan joka aamu maalata kasvoilleni hymyn ja töissä nauraa vaikka tuntia aiemmin olisin halunnut kuolla. Olen ylpeä, että jaksan nousta joka aamu ennen kahdeksaa ja olen töissä viimeistään puoli kymmeneltä. Kykenen paljon enempään kuin olisin koskaan pystynyt, mutta jo kahden viikon jälkeen tunnen kulkevani ohuella langalla enkä tiedä kauanko jaksan. Työ on raskaampaa kuin yliopisto, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan. Ehkä vika on vain minussa.
Pelkään etten ole riittävän hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti