exchange ourselves and we do it all the time, why do we do that why do I do that?

Tuntuu väärältä kirjoittaa tänne. Haluaisin uskoa etten enää tarvitse paikkaa jossa itkeä aivan kauheasti siitä kuinka valtava ja huono ihminen olen. Mistään ei kuitenkaan voi olla varma vaikka yrittäisi kuinka. Olen kuitenkin aika varma, että viime vuonna muutuin paljon enemmän kuin itse ymmärränkään.

Tiedostan sen viimein ettei kukaan koskaan ikinä milloinkaan pelasta tai auta. Olen ainoa joka minut voi pelastaa ja niin kauan kuin odotan jonkun maagisesti antavan avaimet parempaan elämään, saan jatkaa odottamista. Olen viimeisen muutaman viikon aikana viettänyt öisin aikaa rakentaen pääni sisälle kimmoisaa muuria niille ajatuksille, joihin en saisi luottaa. Yöllä kun pää kertoo omasta surkeudestani, joudun käyttämään aikaa siihen että ajan pahat ajatukset pois. Yritän tietoisesti olla hetkessä ja ajatella kaiken sen pahan pois vähän kuin paniikkikohtauksissakin täytyy. Niin kummallista kuin se onkin, olen oikeasti huomannut tämän auttavan. Ei, en ole saanut nukuttua yhtään sen paremmin ja aina öisin kellon tullessa kolme aamulla meinaan itkeä — en ole nukkunut kunnolla yli kolmeen kuukauteen. Nukahdin ennen kolmea-kuutta aamulla viimeksi ehkä syyskuussa. En ole kuitenkaan saanut paniikkikohtauksia ja olen osannut jotenkin elää hetkessä.

En ole täydellinen ihminen, mutta ainoastaan oppimalla hallitsemaan ajatuksiani pystyn olemaan parempi. Haluan olla parempi itselleni, olen niin kyllästynyt tappelemaan itseni kanssa. Olen kyllästynyt kuulemaan muilta valitusta siitä kuinka heidän elämässään on rasittavia ihmisiä — miksette sulje niitä pois? Olen kyllästynyt negatiivisuuteen ympärilläni. Menneisyys voi toimia ankkurina tai ohimenevänä oppituntina ja olen niin kypsä siihen kuinka paljon annan menneisyyteni vaikuttaa nykyisyyteeni. On pakko muuttua.

Olen pelännyt niin paljon ja niin turhaan. Muistan kun pelkäsin itkeä (ja pelkään yhä jos joku näkee), mutta nykyään itken aika paljon iloisista asioista ja se on aika mukavaa omalla tavallaan. Tänään itkin elokuvaa katsoessani ja ainoastaan siksi, että olin onnellinen.

Kaiken tämän jälkeen paluu yliopistolle pelottaa kauhean paljon. On kuin olisin rakentanut samat vanhat muurini uuteen asuinmaahan enkä tiedä osaanko kaataa niitä alas. Ajattelen sitä päivää kun lennän sinne takaisin ja unohdan hengittää, ahdistaa samalla tavalla kuin raha-asiat tai miljoonat muut yhtä inhottavat asiat. Ei tästä tällaista pitänyt tulla? Onneksi palaan Suomeen vapuksi ja sitten onkin jo kesä. Sitä ennen pitäisi löytää jostain töitä, kuka haluaa palkata ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijan jolla on vain vapaaehtoistyöstä kokemusta? Ei varmaan kukaan, mutta pakko hakea. Haluan töitä, pelkään mitä ihmettä teen koko loman jos en saa mitään töitä mistään.

Inhoan sitä kuinka kulttuuriin kuuluu ajatus siitä että itselle ei saisi suoda mitään hyvää tai mukavaa ellei "ansaitse" sitä. Kuka tämänkin ansaitsemisen määrittää? Eikö se ole vähän samanlainen konsepti sen kuuluisan "miksi olla onnellinen kun jollain toisella asiat ovat paremmin" -asenteen kanssa? Olen huomannut ajattelevani usein etten _ansaitse_ asiaa x, y tai z ennen kuin asia a, b tai c on kunnossa. Oikeasti se on todella ärsyttävää — miksen saisi elää jokaista päivää kuin se olisi viimeinen ja yrittää nauttia niinä harvoina hetkinä kun elämä tuntuu hyvältä?

En väitä olevani valaistunut tai terve tai onnellinen tai mitään muutakaan sellaista. Olen kuitenkin oppinut kiitollisuutta ja onnellisuutta aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään enemmän ja syvemmin kuin pitkään aikaan olen tuntenut mitään ja viihdyn itseni kanssa paremmin. En ole sinut itseni kanssa, mutta en myöskään koe olevani aivan niin kauhea kuin joskus ajattelin. Seisoin viime yönä kahdelta kylpyhuoneessa hymyilemässä pelille väsyneenä ja meikittömänä ja olin oikeasti ihan siedettävän näköinen. Tuntuu hölmöltä sanoa mitään näin pinnallista, mutta... en ole paskemman näköinen hymyillessäni.

Haluaisin niin kovasti olla yksi niistä ihmisistä, jotka tunnetaan positiivisuudestaan ja kyvystään olla ystävällinen. Olen ollut niin kauhea itselleni ja saanut inhottavaa kohtelua osakseni aivan tarpeeksi — haluaisin olla maailmalle parempi kuin se on ollut minulle. En tiedä saako ystävällisyyttä oikeasti takaisin, mutta olemalla miellyttävä ihminen ei oikeastaan voi hävitä juuri mitään. Totta kai hermostun toisinaan ja huudan (tai vähintäänkin haluaisin) enkä pysty maailmaan. Yritän kuitenkin kovasti olla mukava ihminen kaikille ja hymyillä mahdollisimman paljon. En väitä muuttavani maailmaa, mutta jos yrittäisin leikkiä positiivista niin ehkä minusta oikeasti tulisi sellainen? Kerran päätin olla määrätietoinen eikä mikään ole pysäyttänyt minua sen jälkeen jos olen jotain halunnut tarpeeksi kovasti.

Olen oppinut että minulla on oikeus olla onnellinen, ainakin toisinaan.
Olen myös tajunnut että niin ihana kuin se yksi onkin, en oikeastaan ehkä halua siitä mitään sen kummallisempaa (niin varmaan katsotaan vaan kun palaan samoihin sosiaalisiin tapahtumiin niin itken salaa). Oma seurani on aika hyvää, en väitä tulevani toimeen demonieni kanssa, mutta yritän istua aina välillä niiden kanssa alas. Yritän tulla toimeen niiden kanssa, sillä ei minulla ole enää muita vaihtoehtoja jos en halua jatkaa tätä itseni vihaamista hamaan loppuun. Voin odottaa parempia päiviä ikuisuuden ja vihata itseäni, tai sitten voin vaihtoehtoisesti yrittää oppia tuntemaan itseni paremmin ja olla ystävällisempi itseäni kohtaan. Samanaikaisesti pelkään aivan hirveän paljon päästää irti kaikesta tutusta ja turvallisesta enkä ole varma olenko valmis siihen.

menen ensi kuussa sinne minne kaikki tiet vievät.

aion uskaltaa syödä pelottavia ruokia.

en minä siihen kuole.

Olen väsynyt pelkäämään ja olemaan "muille täydellinen".

Ei minun tarvitse "oikeuttaa olemassaoloani".

Minulla on oikeus olla mitä tahansa.