On niin helvetin paha olla kun kognitiivinen dissonanssi lyö päähän.
"Kiitos että jaksoit kantaa minut kaiken sen läpi"
"Ei sinusta ole mihinkään!"
"Anna anteeksi että kohtelin sinua niin kaltoin"
"Mikä tuokin tuossa on?!"
"Kiitos ettet pettänyt edes silloin kun tuntui että kuolen"
"Miksi koskaan ajattelin olevani minkään arvoinen, EN OLE!"
"Kiitos että jaksoit vaikka taistelin sinua vastaan"
"Tällä ei ole mitään väliä, millään ei ole."
"Anna anteeksi etten ole pystynyt kohtelemaan sinua niin kuin olisi pitänyt. Kiitos, että olet kantanut minut näin pitkälle etkä pettänyt silloin kerran Narinkkatorilla kun olin varma että kuolen sydämen tehdessä jotain aivan omaansa. Kiitos ettet pettänyt vaikka söin 20 kofeiinitablettia valvoakseni koko yön. Kiitos että kannoit minut sen ajan yli kun en syönyt mitään lähes kahteensataan tuntiin. Kiitos että huolimatta kaikesta kaltoinkohtelusta olet antanut minulle mahdollisuuden liikkua. Kiitos ettet pettänyt kun tärisin vessan lattialla oksennettuani kuudennen kerran putkeen. Kiitos että olet antanut minulle mahdollisuuden vaikken ole ollut hyvä kumppani."
Olen niin pahoillani kehoani kohtaan, olen kohdellut sitä niin huonosti. Vaikken koskaan ole ollut vakavasti alipainoinen, olen ollut itseäni kohtaan aivan kauhea ja häpeän sitä. Haluaisin pystyä olemaan se joka ruokkii kehoaan sen sijaan että häpeää kaikkea mitä on. En vain osaa enkä uskalla päästää irti. Pelottaa niin paljon ettei elämä ilman tätä olisi yhtään parempaa, tuttu helvetti on helpompi kuin tuntematon paratiisi, sanoi joku neljä vuotta sitten.
Työhakemuksissa puhun siitä kuinka tykkään itseni haastamisesta ja mukavuusalueen ulkopuolelle liikkumisesta. Onhan se totta, mutta miksen pysty soveltamaan samaa oikeaan elämään? Siihen elämään, jossa laiminlyön kehoani joka ikinen päivä. Joka päivä päätän etten syö enempää kuin x määrän. Joka päivä hiljennän nälän teellä, kahvilla ja vedellä. Joka päivä nousen vaa'alle ja rukoilen pienempiä numeroita (newsflash: ne ovat olleet samat maanantaista asti). Miksen vain voisi päättää "nyt riittää" ja oikeasti toimia kehoni parhaaksi. Ehei, en ole painoni puolesta mitenkään okei, mutta kai sekin jotain kertoo kehosta jos se yhä toimii (ainakin jotenkin) sen jälkeen kun olen kiduttanut sitä kuusi vuotta? Olen itsepäinen, mutta niin taitaa olla kehonikin? Sillä on ollut monta mahdollisuutta luovuttaa vaan jostain syystä on jatkanut? Ovatko keho ja mieli kuitenkaan niin irrallaan kuin dualismin kannattajat uskovat?
Yliopistollamme järjestetään "body gossip" -tapahtuma ja katsoessani tapahtumasivua olen oikeasti vähän surullinen. En minä pysty sanomaan omasta kehostani mitään hyvää, paitsi ehkä sen ettei se ole luovuttanut kanssani. En ikinä pystyisi osallistumaan mihinkään, missä pitäisi puhua body positivitystä — se olisi niin tekopyhää. Suututtaa ja inhottaa tämä oma saamattomuuteni, täytän tänä vuonna pyöreitä enkä ole enää teini ja se pelottaa kauheasti. Mitä olen saanut aikaan elämässäni? Noooh, olen halunnut kuolla kohta yhdeksän vuotta enkä ole vieläkään edes yrittänyt tappaa itseäni. Saan jälleen paniikkikohtauksia ja pelkään tuntemattomia sosiaalisia tilanteita tarpeeksi toivoakseni kuolemaa kun tajuan tilanteen olevan nolo millään tapaa. Olen yhä itsevarma, mutta samalla niin paljon epävarmempi kuin ikinä aikaisemmin. Tuntuu vähän siltä että olen vain kulkenut taaksepäin jos mihinkään ja sekin ahdistaa.
Jotenkin tuntuu että pitäisi ehkä vaan lopettaa kaikki ja kuolla, ei tämä tästä mihinkään muutu kuitenkaan ja en ikinä opi käymään ulkona kun juoksen aina karkuun ahdistuessani. En varsinaisesti halua kuolla, en vain näe pointtia elämisessä jos se on näin typerää omalta osaltani ja toisaalta ehkä vanhemmat ovat ainoat jotka kaipaisivat. Vaikka G taisi viikko sitten sanoa välittävänsä se ei kuitenkaan tarkoita ehkä mitään oikeaa. Tällä hetkellä ehkä elän vähän surullisesti sille, että tapaan niitä yksiä kivoja ihmisiä kerran viikossa. Vaikka illan aikana pelästyn jotain ja ilmoitan lähteväni kotiin ja G kysyy olenko kunnossa ja saattaa kotiin. Hävettää, en minä halua olla näin heikko. Miksi sanoin mitään viikko sitten? Ilman sitä en olisi saanut maanantaina viestiä "oletko kunnossa?? mihin menit?" kun karkasin vessaan tuijottamaan seinää.
Tuntuu ettei kukaan välitä mutta samalla pelkään, että ehkä joku välittää kuitenkin. Nauran ja sanon kaiken olevan aina hyvin (paitsi ehkä humalassa G:lle) ja sitten kaikki on hyvin. En oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, kai hankkia apua mutta sekin pelottaa ja entä jos siitä ei tulisikaan mitään eikä se olisi sen arvoista?
...tosin, jos elämä ei tällaisenaan ole mielestäni oikein elämisen arvoista niin mitenköhän ihmeessä avun hankkiminen voisi tehdä tästä pahempaa? En vain uskalla tehdä sitä enää yksin kun pelkään kaikkea muutenkin vähän liikaa ja täällä ei oikeasti ole ystäviä kun en osaa niidenkään hankkimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti