i don't like walking around this old and empty house (hold my hand I'll walk with you my dear).

Kirjoitin pari viikkoa sitten postauksen mutta sitten olin liian väsynyt enkä jaksanut julkaista. Sinä päivänä makasin kaksi tuntia peiton alla kun en enää pystynyt edes pitelemään kännykkää kädessä ja jaksamattomuuden hyökyaalto vain vyöryi ylitseni. Tuntui kuin kehoni olisi päättänyt "haista vittu Bubble, sinä et tee enää mitään, et ainakaan käy suihkussa tai syö päivällistä". Suihkussa käyminen (sitten lopulta) tuntui maratonin juoksemiselta ja raahauduttuani keittiöön en voinut syödä koska kämppis oli tyttöystävänsä kanssa romanttisella illallisella.

Olen taas joutunut pohtimaan elämää ja mitä se oikein on, se on aika pelottavaa. Olen käynyt ulkona kivojen ihmisten kanssa ja juossut ahdistusta karkuun vessaan. Lähdin viime kerralla parin tunnin jälkeen ja G:n kysyessä olenko kunnossa, sanoin vain hymyillen "ei" ja hän ilmoitti saman tien saattavansa minut kotiin. Kotimatkaa oli taas se noin viisi minuuttia, mutta olen kiitollinen siitä että G saattoi minut kotiin. Hävettää etten pystynyt pitämään itseäni enemmän kasassa — päädyin hyperventiloimaan huoneessani ja juoksin ulos läheisen parkkihallin nurkkaan istumaan. Olisin oikeasti ehkä voinut antaa molemmat käteni jos en olisi joutunut olemaan yksin ja näin jälkeenpäin ajatellen hävettää. Minun pitäisi pystyä parempaan. Päädyin tilaamaan pizzaa ja vaikka se tuntui hillittömältä ahmimiselta, päädyin syömään ~1600kcal koko päivän aikana. Loppujen lopuksi se ei ole kauhean paljoa siihen nähden miten kauhealta minusta tuntui tai mitä olen joskus syönyt. Lauantaiaamuna heräsin ja toivoin etten olisi herännyt.

Tuntuu niin pahalta, että yhä edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen päädyin tähän. En ole yhtään sen parempi tai paremmassa kunnossa, fyysisesti ehkä, sillä painoni ei ole normaalin alarajoilla enkä oksenna edes viikoittain. En viiltele, en halua kuolla ihan päivittäin ja useimmiten pystyn nousemaan sängystä. Olen siis kunnossa? Ei, en oikeasti ole. Olen jossain aivan helvetin rasittavassa välitilassa jossa käyn vaa'alla joka aamu ja kirjaan orjallisesti ylös kaiken mitä syön. En uskalla syödä ihmisten seurassa kuin kerran päivässä ja pelkään virheiden tekemistä aivan jumalattoman paljon.

En ole ikinä tajunnut sitä kuinka paljon pelkään virheitä. Uskallan pitää puheita ihmisten edessä ja rakastan esitelmien pitämistä, en pelkää isoille ryhmille puhumista oikeastaan juurikaan. Pelkään kuitenkin kirjoittamieni tekstien näyttämistä muille aivan jumalattoman paljon — jos kirjoitan esseen, en pysty antamaan sitä kenellekään oikoluettavaksi vaikka ilmeisesti pitäisi. Nyt pitäisi lomaviikon jälkeen viedä viime semesterin työt feedback -papereineen sinne ja pareissa/ryhmissä pitäisi läpikäydä niitä. Ennemmin olen poissa personal tutor -tapaamisesta kuin teen tuon tehtävän. Olen miettinyt pitäisikö kirjoittaa tutorille sähköpostia ja sanoa että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, en pysty/halua/voi tehdä tuota tehtävää. Tässäkin tilanteessa ehkä auttaisi se, että olisin heti syksyllä tehnyt asioille jotain ja vaikka kertonut tutorilleni etten ole ihan okei? Huoh.

Öisin pysähdyn miettimään ja pelästyn kun tajuan tämän todennäköisesti olevan loppuelämäni — en minä halua elää näin, en oikeasti halua. Haluaisin pystyä nousemaan sängystä ilman tappelua pääni kanssa. Haluaisin nukahtaa ajattelematta sitä kuinka minun oikeasti olisi parempi olla kuollut. En minä halua kuolla, se vaan tuntuu hetkittäin paremmalta ajatukselta kuin elämisen yrittäminen jos elämä on tätä. Hävettää olla tällainen, pitäisi pystyä parempaan mutten vain pysty. Kykenen juuri ja juuri toimimaan kuin laiska ihminen, mutta se ei oikein riitä. Pitäisi toimia, mutta millä ihmeen energialla kun käytän kaiken ylimääräisen energian miettien sitä minkälaista olisikaan olla kuollut?

Pelottaa niin kauhean paljon että tämä on loppuelämäni enkä pääse tästä ikinä eroon. Entä jos koko loppuikäni arvotan itseni puhtaasti numeroiden kautta ja en koskaan pysty päästämään irti salaisesta halusta kuolla? Perfektionismi sattuu nykyään enemmän kuin se on koskaan aikaisemmin sattunut*. Ah-dis-taa niin paljon kun luennoitsijat puhuvat siitä ettei saa procrastinate minkään kanssa ja pitäisi tehdä sitä, tätä, ja tuota. Ah-dis-taa.

Ehkä vain yritän muistaa sen kun G sanoi, että olen todella epäitsekäs ihminen ja pitää kiinni siitä miten puhuin tästä kaikesta silloin yhtenä yönä. Vaikka meinasinkin itkeä.

(jossain syvällä sisällä haluaisin olla kolme päivää syömättä 

so that i could be lovely, kuinka kliseistä ja säälittävää?!)

*(jos nyt ei lasketa sitä että kai kaikki tämä silloin joskus lähti halusta olla täydellinen ja sain jotain rytmihäiriöiden kaltaisia silloin aikanaan ja olin viikon syömättä koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Voi hel-vet-ti, miksen hoitanut itseäni kuntoon silloin joskus kun aika moni ihminen käski hankkimaan apua?!)