Olen ollut kuukauden kipeä, mutta onneksi sain viimein diagnoosin eilen ja antibioottikuuri ei edes virallisesti estä viinin juomista. Suomen terveydenhoito on oikeasti aika hyvää, vaikka akuuttiajan saaminen onkin hieman hankalaa ja edellyttää kuun ja tähtien oikeaa asentoa ja ties mitä. En oikeasti pidä lääkärillä käymisestä ollenkaan, mutta nyt kun Englannin ensiavussa oli mukava lääkäri ja Suomen lääkäri oli todella miellyttävä, opin ehkä hitaasti yli lääkärikammostani. Onko se jonkinlainen merkki aikuistumisesta? Toivon vain hyvän tuurin jatkuvan lääkärien kanssa, kumpa oppisin viimein ymmärtämään etteivät lääkärit oikeasti tee mitään muuta kuin työtään ja he eivät ole tahallaan ilkeitä. Kaikki on tulkinnanvaraista.
Katsoin eilen Salattuja Elämiä ja itkin, huoh. Toisaalta itkeminen on ehkä ihan luonnollista, sanoinhan samaa ystävälleni viikko sitten kun istuimme hämyisellä kujalla Lontoon keskustassa. Kyky näyttää tunteita on hyvä ja täysin inhimillistä, en vain haluaisi näyttäytyä inhimillisenä. Minun pitäisi olla vahva ja ihmistunteiden yläpuolella. ...niinkö? Onko se oikeasti muka niin?
Pohdin yöllä sitä miksi oikein lähdin opiskelemaan toiseen maahan — halusinko paeta vai oikeasti vain mennä koska "miksi ei"? Ehkä hieman molempia, mutta nyt tiedän olevani parempi ihminen sen tähden. Olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja jokainen joka minut tuntee, tietää sen olevan aika iso askel. Olen oppinut sanomaan "anteeksi, minä en jaksa" ja "anteeksi, minulla on tänään huono päivä ja aion maata sängyssä koska en kykene elämään". Olen kertonut ihmisille kun seinät ovat kaatuneet päälle ja olen kertonut etten ole kunnossa. Tilanteissa missä aiemmin olisin hymyillyt kaiken pois, olen oppinut olemaan tarpeeksi haavoittuvainen, että lähellä olevat ihmiset ymmärtävät minunkin olevan vain ihminen ja toisinaan kokevan helvetillisiä vaikeuksia ihan normaaleista ihmistoiminnoista. Olen saanut kuulla ihmisiltä kehuja luonteestani ja taidoistani, mutta myös ulkonäöstäni. Muistan ehkä ikuisesti sen kun eräänä iltana koin olevani jumalattoman valtava ja kysyin suoraan kämppikseltäni "does this skirt make me look humongous?" ja hän kehui vyötäröäni. Olen myös mennyt epämukavuusalueelleni, lähtenyt ulos vaikka haluaisin vain itkeä nurkassa. Toisinaan se on kannattanut, toisinaan ei. Joka tapauksessa olen tehnyt valintoja joita vanha Bubble ei olisi ikimaailmassa tehnyt. En olisi nuorempana käyttänyt korkeavyötäröistä hametta, joka oikeasti näyttää kaiken vyötäröltä. En olisi tehnyt sitä edes silloin kun olin viisikymmentäviisi kiloa itseinhoa.
Olen laihtunut, en paljoa, mutta kai 10kg jotain on? Haluaisin laihtua vielä vähän, mutta vain siksi että olisi mukava olla alle tiettyjen lukujen. Tärkeämpää on kuitenkin oppia kestämään omaa itseään ja olla armollisempi. Olen ymmärtänyt etten voi ikuisesti taistella kaikkea vastaan, jossain vaiheessa minun on opittava elämään kaiken tämän kanssa tai en selviä. Minulla on liikaa unelmia jotta voisin vain luovuttaa. Haluan tehdä niitä isoja ja hyviä asioita ihmiskunnan hyväksi, mistä G puhui sinä yönä kun avauduin kaikesta ja kerroin masennuksesta ja syömisongelmista. Olen yliopistolla oppinut itsestäni enemmän kuin olisin koskaan uskonut, menin oppimaan psykologiasta, mutta opin siinä sivussa itsestäni ja siitä, kuinka minun on opittava elämään itseni kanssa.
Kun teinitytön elämää on jäljellä muutamaa päivää päälle kuukausi, on pakko miettiä mistä tulee ja mihin on menossa. Kämppikset puhuivat siitä kuinka kaksikymmentäviisivuotiailla pitäisi olla elämän suunta hallussa — miksi helvetissä? En usko pystyväni sellaiseen, mutta toki aina voi toivoa.
Voin paremmin kuin pitkään aikaan ja mikä tärkeintä, opin elämään itseni kanssa. En ole terve, mutta minun on vain opittava elämään, olen käyttänyt liian paljon aikaa itseinhoon ja tuskailuun. En ehkä ikinä ole terve ja täydellinen, mutta näen niin monen voivan paremmin kuin neljä vuotta sitten. Kyllä minullakin voi olla parempi olo, en ole menetetty tapaus. En edes silloin kun itken kolmelta yöllä haluavani kuolla. Se on vain elämää, ei sen vakavampaa.
Kevät tulee ja se hymyilyttää ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hymyilen ilosta, en siksi, että talvi väistyy ja aurinko antaa voimaa nousta sängystä. Hymyilen, koska jaksan elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti