Sanottavaa olisi enemmän kuin osaan kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa kaikesta ja siitä miten täällä menee, mutten oikein tiedä itsekään. Kaikki on ehkä ihan okei? Ei mikään nyt varsinaisesti ole kauhean huonosti, vaikka kädessä näkyykin toissaviikkoinen typeryys yhä niin paljon etten voi kääriä hihoja ihmisten seurassa. Olen jotenkin yrittänyt tyytyä siihe etten taida koskaan oppia syömään, jos minulla on tiettyjä ruokia, syön pelkästään niitä kunnes niitä ei enää ole. Joidenkin ruokien kanssa elämä vain on kaikki tai ei mitään, helpompaa olla ostamatta niitä. Heippa uusi lempiruoka, en vain osaa elää niin, että pastaa olisi kaapissa.
Ajattelin tänään taas sinua, yhä monen vuoden jälkeen. En oikein tiedä edes miksi, ehkä siksi, että häpeän yhä omaa käytöstäni? Ei 16 -vuotias oikeasti ymmärrä mistään mitään kun en koe nyt neljä vuotta myöhemminkään olevani kauhean fiksu. Olin kakara, I'm sorry for everything that I've done. Ei sillä, että koskaan lukisit näitä sanoja tai koskaan saisit tietää, mutta aina on kai se hypoteettinen mahdollisuus? En tiedä, hävettää, että rikoin kaiken oman rikkinäisyyteni takia. Onneksi sinulla menee nyt hyvin, olen oikeasti iloinen puolestasi.
Asun käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa ja tavallaan tämä on ihan mukavaa, kukaan ei tiedä että "minulla on ollut" syömishäiriö. Kukaan ei tiedä etten aina osaa elää. Jos vietän päivän omassa huoneessani, se on ihan okei eikä herätä kysymyksiä. Samalla ehkä juuri näistä syistä osittain inhoan tätä, viime viikolla stressi got the best of me ja vietin koko tiistain yöpuvussa syöden kaikkea paskaa. Oli vain paha olla ja elämä ahdisti, vietin maanantai-illan itkien stressiäni ja muutenkin tuntui, että pieninkin epäkohta saisi minut huutamaan. Saako tästä kaikesta syyttää 3000 sanan reporttia?
Teen tällä hetkellä niin paljon asioita etten olisi pari vuotta sitten uskonut pystyväni tällaiseen. Kuulen lähes viikoittain joltain, kuinka he eivät ymmärrä miten pystyn tähän kaikkeen. Helvetti, en ymmärrä minäkään. Periaatteessa on kauhean mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi, mutta samalla pelkään aika hirvittävän paljon sitä jos jossain tilanteessa en pystykään kaikkeen. Hain yhteen positioon enkä ole haastattelun jälkeen enää ihan varma olisiko minusta siihen.
Kävin jonkin aikaa sitten puhumassa tutorini kanssa stressistä, mutta päädyin loppujen lopuksi myös mainitsemaan ongelmistani masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että hän todennäköisesti miettii mistä helvetistä puhun, koska en voi kärsiä mistään tuollaisesta. Hymyilen ja nauran liian paljon, näytän liian asialliselta ja olen aivan liian kasassa ollakseni millään tapaa rikki. Siinä tilanteessa hän kuitenkin oli asiallinen ja ymmärtävä, oli mukavaa puhua terapiasta ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhuu. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen toteavan, ettei oikeasti kukaan muu kuin minä voi tietää mitä tilanteessa pitää tehdä. Jos koen terapian olevan tarpeellista, se on se mitä tarvitsen. En tiedä, jollain tapaa toki tuntui hölmöltä kuulla "mitä ikinä teetkin nyt käsitelläksesi sitä, selkeästi näyttää toimivan", sillä en ole niinkään varma onko tapani käsitellä asioita mitenkään oikea. Toisaalta ei se kai aivan täysin paskakaan ole jos sen avulla olen pystynyt käsittelemään kaikkea jo pian kymmenen vuotta? Holy hell, kymmenen vuotta?!
Jotenkin hassua että nykyään kirjoittaessani osoitekenttään 'we...', ensimmäisenä ei tule weheartit vaan jonkun journalin nettisivu. Ehkä siihen vaikuttaa se, että viimeisen kolmen viikon aikana olen kirjoittanut noin 6000 sanaa erinäisiä practicaleja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti