En haluaisi kirjoittaa kun tiedän ettei kukaan lue kuitenkaan eikä kirjoittaminen mitään muuta. En kuitenkaan voi olla kirjoittamatta, sillä tuntuu että hukun ahdistukseen ja kaikkeen siihen mitä en saa sanoiksi muutettua. Tuntuu siltä ettei oikeasti ketään kiinnosta olemassaoloni ja sekös ahdistaa aivan helvetisti. Kaverin piti tulla tänään Helsinkiin, mutta selkeästi ei kiinnosta paskaakaan minun seurani. Kiva tietää, helvetti sentään. Kesän piti olla hyvää aikaa nähdä kavereita, mutta eihän kukaan halua nähdä minua, miksi haluaisikaan? Väsyttää aivan helvetisti olla aina se, joka on yhteydessä muihin ihmisiin ja yrittää viettää aikaa. Ehkä ei pitäisi edes yrittää. En haluaisi kuulostaa aivan helvetin säälittävältä itsesäälissä rypevältä paskalta, mutta mitä muutakaan voin kun olen aina se joka kysyy "nähtäisiinkö" ja se, joka jää rannalle ruikuttamaan kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.
Jotenkin hiljaa olen yrittänyt hyväksyä sen miten rikki ja väsynyt ja sekaisin olen, mutten haluaisi. En tiedä mitä pitäisi tehdä, en osaa jatkaa eteenpäin ja vaikka ehkä toisinaan osaisinkin, en halua tämän olevan loppuelämäni. Jos tämä on kaikki se mitä tulen ikinä olemaan, mikä helvetin järki elämässä on? Kyllä, hyviä hetkiä on paljon, mutta ne pahat värittävät hyvän aina pois eikä se tule muuttumaan. Ei ahdistusta poisteta lääkkeillä tai positiivisilla ajatuksilla. En voi vihata itseäni vähemmän lääkkeillä, lääkkeet vain fasilitoivat kuntoutumisen ja miten sellaiseenkaan paskaan koskaan jaksaa ryhtyä tai edes pääsee? Miten ihminen, joka ei asu kunnolla kummassakaan maassa voi saada esimerkiksi CBT:tä, joka on käytännössä tehokkain hoitomuoto? Miten kukaan voi auttaa jos en ikinä pysy tarpeeksi kauan yhdessä paikassa enkä kuulu yhtään minnekään? Haluaisin apua, ei kai se tätä pahemmaksikaan voisi viedä? En kuitenkaan jaksaisi enää yhtään psykologia/counselloria, joka kertoo minun kouluaikani olleen traumaattinen. Jeesus sentään, ei se ollut. En halua puhua siitä ettei minulla ollut ystäviä ja minua kiusattiin, tai no, lähinnä suljettiin porukan ulkopuolelle ja puhuttiin pahaa. Haluaisin vain päästä eteenpäin.
En halua unohtaa, mutta haluan sinun tietävän että olen yhä pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Olin rikki ja sinä teit oikein.
Kirosanojen käyttäminen tuntuu turhalta, mutta oikeasti vituttaa niin perkeleen paljon tämä kaikki. Olen viime päivinä taas miettinyt kuolemaa enemmän kuin ehkä kuuluisi, mutta mitäpä sekään sitten oikeasti ratkaisisi? Olisipa joku keino saada tämä paska loppumaan.
Elämäni ei ole paskaa, mutta liian usein on aivan helvetin paska olla enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Olisipa joku lääke joka veisi tämän palan kurkusta, ahdistaa mutten todellakaan tiedä mikä. Puhumattakaan siitä, että oikeasti osaisin hankkiutua tästä eroon. Lähden takaisin yliopistolle alle kuukauden päästä ja en malta odottaa sitä syömättömyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti