sunnuntai 24. marraskuuta 2013

olotila normina tila, joka määritelmän mukaan voi kestää jopa vuosia, jos siinäkään ehtii parantua.

Kun kaikki on niin helvetin hyvin että joudun keskustelemaan rehtorin kanssa poissaoloista ja hymyilen kaiken hyväksi. Kaikki on niin kaunista että itkettää ja siksi huudan. Olen niin onnellinen ja siksi en jaksa nukkua enkä herätä. On niin hyvä olla, siksi juon siideriä ja viiniä enemmän kuin koskaan ja poltan käteni teeveteen enkä tunne mitään. Sormet ja varpaat ovat sinipunaiset enkä vain tunne muuta kuin kylmyyttä ja tyytymättömyyttä.

Kaikkialla on kamalan kylmä enkä osaa asennoitua mihinkään oikein. Mikään ei tunnu miltään, vaikka pitäisi kai oikeasti tuntea paljon? Pitäisi olla onnellinen ja kaikkea — en oikeasti tiedä miksi, tuntuu vain että pitäisi — mutten osaa tuntea yhtään mitään. Haluan vain nukkua ja nukkuessani näen painajaisia. Autoa ajaessani pelkään ajavani ojaan jos yhtäkkiä mietin liikaa kun stereoista ei kuulu tu es mon meilleur, tu es mon meilleur les orages passent et demain sera meilleur. Kevyt ja pieni auto ei sovi epätasaiselle luonteelleni, onneksi se ei ole minun.

Onnellisuudesta on tullut kovin abstrakti käsite, jopa operational amplifier ja schmitt trigger ovat selkeämpiä ja jopa integrointi on helpompaa kuin selittää onnellisuus ja onko sitä. Onnellisuus odottaa kai siellä jossain, ehkä huhtikuussa Aasiassa, ehkä ensi lauantaina Sigur Rósin keikalla, ehkä jossain aivan muualla. Se voi olla myös se hetki kun vaaka näyttää -xxkg ja tajuan näyttäväni inhimilliseltä, tai sitten se on talviyö jossain muualla.

Haluaisin sanoa kaiken kaikesta ja vielä paljon enemmän, mutten vain osaa enkä osittain voi. Mikään ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, jos jotain, olen jatkuvasti entistä väsyneempi ja pelkään koulua. En tiedä miten ihmeessä jaksan viimeiset kuukaudet, mutta pakkohan se on? Minun piti olla niin paljon parempi, miksen ole? Ehkä tämä on vain laiskuutta ja pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, en vain osaa.

Voisin huomenna mennä starbucksiin istumaan ja itkemään kun en muista Stalinista, Hitleristä tai Venäjän vallankumouksesta yhtään mitään ja koe on liian pian.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos<3 Jos pystyisin antamaan onnestani palan sinulle, antaisin. Muistan nuo kaikki tunteet ja ennen kaikkea tuntemattomuuden niin hyvin. Paljon voimia ja halauksia, vaikka ei niistä varmaankaan paljon apua ole. =(