"Näytä, kuinka lähdetään
pelastutaan, hymyillään
naurulokin sielu jätetään"
Kävin kuuntelemassa oikeustieteellisestä ja olen vain kiitollinen siitä ettei minun ole pakko lukea sinne minne haen. Muutenkin, koko lukion viimeinen vuosi tuntuu olevan pelkkää tervassa uimista — tähän hukkuu enkä jaksa yrittää pysytellä pinnalla. Yritin tänään miettiä mitä viime vuonna oli, mutten kykene muistamaan yhtään mitään. Taisin romahtaa ja sitten jotain. Silloin nautin harrastuksen tuomasta lisävastuusta, mutta nyt pelkään. Haluan tehdä asioita, en vain oikeasti tiedä miten kauan jaksan mitään.
ja kun pääsin katsomaan vapautuvaa ulappaa, muistin etten tahdo unohtaa.
Päivällä jaksoin olla vielä ihan okei, mutta illan ajan kaikki on hitaasti vajonnut alemmas. Haluaisin maata lattialla ja itkeä, en jaksa istua tai maata sängyssä. Sängyssä makaaminen on yleisesti ottaen laiskuutta, mutta lattialla makaaminen on ihan okei. Silloin jokin on vialla, tai teet sitä vain huvin vuoksi. Se on paljon hyväksyttävämpää kuin sängyssä makaaminen. En jaksaisi herätä huomenna aamulla, haluaisin pois pois pois pois pois. Onko ihan oikeasti pakko yrittää jos ei vaan enää jaksa?
Haluaisin edes joskus olla oikea ja sopiva ja riittävä, mutta ei se taida onnistua. Pitäisi valittaa viisi vuotta vanhemmalle ihmiselle siitä, kuinka hän ei kunnioita minua... Juuri mitä tähän tarvitsinkin. Not. En jaksa myöskään valittaa ikäisilleni, miksi ihmeessä lupauduin tähän? Yritän ehkä tappaa itseni harrastuksellani, ei kai tässä näin pitänyt käydä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti