rule number three wear your heart on your cheek, but never on your sleeve unless you wanna taste defeat.

Perjantai oli aika mukava, tapahtui jotain, jota en todellakaan olisi uskonut tapahtuvaksi. Puhuin ihmisen kanssa, jonka luulin lopettaneen minulle puhumisen ikuisiksi ajoiksi. Kahden vuoden tauosta (onko siitä niin kauan?) huolimatta se ei alun jälkeen tuntunut laisinkaan niin epäluonnolliselta kuin olisi voinut ajatella. Oli oikeasti kiva puhua. Lupaan miettiä välivuotta (vaikka en kuitenkaan sitä pidä, sillä se olisi ajan tuhlausta ja aivan turhaa kun ei mikään silloinkaan olisi toisin).

Menin loppupäiväksi koulun sijaan messuille ja join pahaa kahvia enkä jaksanut syödä ruokaa koska ei ollut pakko. Illalla söin ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta lauantaina numerot olivat hieman pienempiä, joten kaikki ei kai mennytkään aivan pilalle. En osaa enää nukkua tytön vieressä omassa sängyssäni, heräilen jatkuvasti ja meinaan yhdentoista tunnin yöunien jälkeen kuolla väsymykseen. Eilinen meni liialliseksi syömiseksi ja tänään kaikki oli muuten vain liian sekavaa. Lähdin kotoa aivan liian aikaisin ja unohdin avaimet kotiin, pääsin takaisin kotiin vasta illalla ja kaikki, mitä tänään piti saada tehtyä, valui viemäristä alas. Muokkasin artikkelin mutten kykene tekemään sitä loppuun. Vihaan tätä. Vihaan itseäni ja sitä, miten en enää jaksa. Mikään ei tunnu miltään tarpeeksi, että jaksaisin välittää jostain. Menisin pois jos voisin ja uskaltaisin ja tietäisin varmasti kuinka, mutta en voi. Ei saa. Se olisi väärin muita kohtaan.

Kyljen tiikerinraidat eivät tunnu yhtään niin rentouttavilta kuin käsivarsien tuntuisivat, mutta ei saa. Kädet on pakko pitää siisteinä, miten muka pukeutuisin joulukuussa ulkomailla jos kädet olisivatkin vain raidalliset? Odotan vain ulkomaille muuttoa, saan tehdä käsilleni mitä haluan eikä kukaan valita, sillä kukaan ei näe jos en anna heidän nähdä. En halua enää jatkaa näin, vaan mitä muutakaan voi tehdä?

Ehkä annan kaiken jatkaa alamäkeä ja saan burnoutin nopeasti ja kivuttomasti. Jos vaan jonain aamuna jäisin makaamaan sänkyyn enkä enää pystyisi mihinkään? Se olisi helpottavaa. Harrastuksessakin taidan vain olla 'se, joka tekee asiat' kaikille. Aina minulle laitetaan viestiä keskellä yötä kun on ongelma ja toki hoidan sen, täytyyhän minun. Kyllä minä tulen kokoukseen jos on pakko. Kyllä minä hoidan kun ei kukaan muukaan hoida. Kyllä minä hoidan. Kyllä minä jaksan ja voin. Totta kai.