i feel like i am walking blind i have no arrival time.

Syksy tuo tullessaan kylmyyden ja eräänä aamuna herätessäni huomasin kaiken kuolevan nopeammin kuin hetkeen. Viikko sitten puissa oli kauniin värisiä lehtiä — nyt samat lehdet peittävät kivetystä enkä haluaisi vaihtaa ballerinoja kenkiin. Jakun vaihtaminen talvitakkiin tuntuu kaukaiselta, ei kai sitä tarvitse tehdä vaikka ulkona on jo oikeasti liian kylmä? Taiteilija näyttää aamuisin tyytyväiseltä ja englantilainenkin onnistuu olemaan kaunis joka päivä. Sitten olen minä, suttuinen punainen huulipuna joka haalistuu päivän mittaan ja ripsiväri, joka ei koskaan tee muuta kuin korosta tummia silmänalusiani. Unohtamatta lohkeilevaa kynsilakkaa ja liian suurta kokonaisuutta. En vain jaksaisi pitää huolta itsestäni vaikka kai pitäisi. Ajattelin yrittää kovemmin, jos jaksaisin aamuisin maalata huulet kauniiksi ja tasoittaa kasvojen värin vaaleaksi. Voisin rakentaa naamarin, joka pysyisi ja jonka takana olisi aivan yhtä paha olla kuin aikaisemminkin.

Istuin yhtenä aamuna bussissa ja sillalla katsoin alas mereen. Mietin, miten helposti kaiteen toiselle puolelle pääsisi ja miltä pudotuksen aikana oikeastaan tuntuisi. Näin jälkeenpäin ajatellen tilanne muistutti kovasti sitä, jonka koin maailmalla ollessani. Silloin kun suljin silmäni juna-asemalla koulupäivän jälkeen ja toivoin että pystyisin ajattelemaan jotain muuta kuin raiteita. Tuollaiset tilanteet ahdistavat, miksen voisi vain toimia jos kerran haluan ajatella sitä noin paljon?

Keltaiset kauppakassit toivat mukanaan enemmän ahdistusta kuin olisi kuulunut. Olin onnellisimmillani kun ostin yhden DVD:n, sen jälkeen onni ei enää ollut mitään. Ostin kasseittain tavaroita, muttei mikään vain ollut mitään. Elämä yleisesti ahdistaa enemmän kuin hetkeen, ehkä siksi, että syysloman myötä on enemmän aikaa ajatella hieman muutakin kuin koulua. En oikeasti tiedä mitä minun on tarkoitus tehdä kaiken suhteen. En haluaisi hankkia apua, mutta en haluaisi elää näin. Haluaisin takaisin niihin lukuihin, joita näin silloin joskus ja haluaisin kaiken vain olevan enemmän okei.

Tänään hymyilin kun tapasin sofia keijua ja sain kivan kommentin Miikalta. Hymyilin, kun viinipullo oli koristeltu sydämillä ja pullon kaulassa oli tekstejä. Hymyilin, kun keitin hyvää kahvia ja kun hiukset olivat kohtalaisen kivat vaikken suoristanut niitä. Itkin kun ajattelin kaikkea tekemätöntä ja kun sain kuulla huutoa samoista vanhoista asioista. Itken, koska en oikeastaan osaa tehdä yhtään mitään oikein ja tuntuu, että olen todennäköisesti universumin surkein tyttöystävä.

Kaikkialla on kauhean kylmä enkä tiedä miten ajattelin herätä huomenna aamulla. Pitäisi tavata taiteilija aamulla ja lähteä käymään lahden toisella puolelle, halpaa alkoholia, red alert. Taidan puhua liikaa, mutta tavallaan on asioita, joista haluaisinkin puhua. Haluaisin vain jonkun ymmärtävän, en jaksaisi jatkuvaa tekojeni tuomitsemista. Hymytyttö ei tuomitse ja rakastaa, mutta sekin on toisinaan pelottavaa. Haluaisin vain muutaman päivän omassa seurassani, olla kommunikoimatta muun maailman kanssa. Rakastan, mutta toisinaan tarvitsen rauhaa. Toisinaan on parempi, että olen omassa seurassani ja juon kolmannen kupillisen kahvia enkä yritäkään ymmärtää maailmaa.

Toisinaan on parempi, että I never get anything and that's the whole point.