Lääkärin aikaa ei koskaan tullutkaan ja olen sittenkin taas tyhjän päällä. Minäkin haluan lääkkeet. En tiedä jaksanko talveen asti, mutta ei kai muitakaan vaihtoehtoja ole? Onko? Luulin olevani hyvä ja reipas kun hain apua, se vaan ei tainnut mennä ihan niin. Harmi? Ehkä hyväkin, en olisi saanut mitään apua kuitenkaan. Toisaalta, ei tämä hyvältä tunnu, että raahaudun toisen kerran puhumaan ja taas kaikki menee rikki. Pitäisi ehkä lopettaa tulevaisuuteen uskominen, voisi olla paljon helpompaa.
Koulu ja harrastus tappavat tasaista tahtia ja ilmeisesti en enää ole osa porukkaamme. Kuulen ihmisten puhuvan juhlista ensi perjantaina, muttei kukaan kysy minua mukaan. Kukaan ei edes tunnu olettavan, että olisin tulossa. Ehkä sitten istun (toivottavasti) yksin kotona juomassa viiniä ja päädyn yöllä itkemään kuinka haluan kuolla. Käy sekin, ei siinä mitään vikaa ole. Kaikki elävät ympärillä ja karttavat minua kuin haita. Todennäköisesti rikoin tämänkin itse, kuten aina kaiken muunkin. Asiat on helppo tuhota, mutta tuhkasta on kovin vaikea rakentaa mitään uutta. Etenkin jos päivän suurimmaksi saavutukseksi kokee sängystä nousemisen ja pukeutumisen.
Voisin opetella nukkumaan tai olla nukkumatta.
Voisin lopettaa juomisen ja liian syömisen.
Voisin mennä sinne minne kuulunkin.
Takaisin sinne, mistä nousin jo kerran, en osaa mitään muutenkaan, joten ihan hyvin voisin yrittää vajota mahdollisimman alas ja ehkä jopa vahingossa onnistua katoamisessa. Olisi sekin ihan hyvä tavoite, eikö? Jos vain yrittäisin kadota ennen valmistumista, ei tarvisi stressata pukeutumisesta tai mistään muustakaan. Voisi sekin olla ihan kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti