Koeviikko alkaa ensi keskiviikkona enkä ole oikeasti saanut yhtään mitään aikaan ja pelottaa.
Haluaisin olla niin paljon parempi ja oikeasti osa porukkaa, mutta en vain ole enkä ehkä tule olemaan. Kolmen viinilasin ja siiderin jälkeen elämä alkaa tuntua entistä sekavammalta enkä oikeasti tiedä haluanko yrittää yhtään mitään. Toisaalta, vanhempien ystävien kysyessä lupaa vierailla ensi vuonna opiskelukaupungissani, sanon vain "kyllä", enkä herätä epäilyksiä siitä, onko minua enää siinä vaiheessa.
Olin keskiviikkona juhlissa ja join liian paljon liikaa, en muista loppuillasta mitään ennen kuin vasta kotona ja juuri ennen kotiinlähtöä. Taisin ehkä juoda liikaa. Haluaisin osata elää, mutta toisaalta tämä luova taiteilijaelämä (jossa en oikeasti tee mitään järkevää) toimii myös ihan hyvin. Olen muka hetkittäin tarpeeksi vanhemmilleni, vaikken ikinä tule olemaan tarpeeksi maailmalle.
Liian kauan olen kaivannut hyväksyntää ympäröivältä maailmalta, kun oikeasti kaikki on tainnut olla vain pääni sisällä. Eivät ystäväni enää hyväksy minua joukkoonsa, mutta tässä vaiheessa iltaa se ei enää tunnu mitenkään erityisen pahalta. Pahemmalta tuntuu se, kun isä pakottaa puhumaan rahasta ja en ihan oikeasti pysty sellaiseen.
Antakaa minun olla. En kuitenkaan selviydy, joten jättäkää minut rauhaan. Jooko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti