en tiedä onko se väärin kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan.

Olen niin väsynyt ja teen liikaa.

En jaksa mitään mutten voi luovuttaa.

Pakotan pitämään itseni koossa.

Haluaisin olla onnellinen ja tarpeeksi, mutten pysty siihen. En nuku tarpeeksi. Kofeiini ei piristä. Kukaan ei ymmärrä, koska en osaa verbalisoida tunteita.

Olen helvetin lihava.

Olen paskana.

En voi luovuttaa.

Olenhan sentään lähes maisteri; naurattaa.

Onneksi ostin matkan kauas ja pääsen ensi vuonna taas kotiin.

mikä paljon antaa se paljon myös vaatii.

En tiedä miksi kirjoitan, ehkä siksi etten oikein pysty koskaan purkamaan mitään mihinkään. Valmistuin, sain parhaat arvosanat ja tiedekunnalta palkinnon. Pääsin jatko-opiskelemaan. Toimin tutkimusassistenttina. Tutoroin. Tein paljon ja vähän enemmän, itkin hautajaisissa kuten kuuluu, mutta hukutin suruni viiniin. Olen lihonut aivan helvetisti ja se ahdistaa.

Muutan uuteen kaupunkiin, pääsen vuodeksi pois ja uusiin ympyröihin. Haen entistä korkeampiin ja haastavampiin tehtäviin, itken kun en saa stipendiä ja mietin pitäisikö sittenkin vain kuolla pois.

Haluaisin ehkä terapiaa.

Tai sitten voisin vain tehdä entistä enemmän töitä, syödä vähemmän. Ehkä sitten olisin oikeasti hyvä?

Samaan aikaan monet ovat kateellisia ja ihmettelevät miten jaksan.
Helvetti, niin minäkin ihmettelen.

one's just barely getting by.

Ei minulla ole mitään oikeaa syytä tänne kirjoittaa. Kukaan ei lue, eikä minulla ole enää oikeasti ihmisiä joille voi sanoa miltä tuntuu. Se on ehkä ihan okei.

Minulla menee aivan helvetin hyvin.
Helvetin hyvin päin persettä.

Jos katsoisin elämääni ulkopuolelta enkä tietäisi enempää, olisin ehkä kateellinen joistain asioista. Olen etuoikeutettu, olen onnekas, ehkä jollain tasolla myös älykäs. Millään näistä ei kuitenkaan ole vaikutusta siihen kuinka paljon vihaan itseäni. Kaiken tämän jälkeen. Lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Vihaan itseäni.
Vihaan tätä mitä olen.
Häpeän itseäni ja koen ettei minusta ole mihinkään.

Tutut kertovat kuinka minulla ei ole mitään pelättävää kun olen niin älykäs. Osaan niin paljon, olen niin hyvä ja taitava. Oikeasti vain juon liikaa viiniä ja esitän liian hyvin, en minä oikeasti ole yhtään mitään. Pitäisi vähentää juomista, minulla ei vain ole ihmisseuraa ja omaa päätäni en kestä selvinpäin ellei ole paljon töitä. Silloinkin tarvitsen viiniä nukkumiseen. Tai jotain muuta.

Haluaisin olla kaunis tai älykäs, mutta olen vain kauhea sotku, joka esittää olevansa fiksu. Jonain päivänä tutorini tajuaa mikä vitsi olen ja hän antaa minulle potkut. Jonain päivänä kaikki näkevät miten saamaton, typerä, ja täysin toivoton itsekeskeinen paska olen.

Tätäkö koko loppuelämäni on?
Teen asioita, saavutan asioita, ja sitten kuitenkin haluan vain olla kuollut.

Samalla kuitenkin herään joka aamu ennen kahdeksaa ja ulkoisesti pärjään kauhean hyvin.
Hymyilen aina, paitsi silloin kun menen tutorini toimistoon ja sanon että saatan itkeä kohta stressistä, mutta kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Ainahan kaikki on. Minä pärjään aina.

Minut on hyväksytty ainakin yhteen yliopistoon jatko-opiskelemaan. Saatan päästä väittelemään tohtoriksi neljän vuoden sisään. Miten voin edelleen olla näin sekaisin, vaikka syön mielialalääkkeitä jo toista vuotta? 

mä teen mitä vaan et lennän pitkälle.

En oikeasti enää tiedä mistä tai mitä kirjoittaa. Viimeisimmästä tekstistä on niin kauhean kauan aikaa ja se vanha vastavuoroisuus on kadonnut. Haluaisin puhua jonkun kanssa siitä miten paskana olen. En halua kenenkään korjaavan minua, mutta haluaisin kyetä olemaan rehellinen aina välillä.

Pelkään olevani liian typerä.
Pelaan kansallisessa turnauksessa.
Olen tutkimusassistentti kahdelle eri luennoitsijalle.
Minut on hyväksytty tekemään maisteria koko maan 23. parhaassa yliopistossa.

Pelkään jatkuvasti etten tule koskaan olemaan tarpeeksi kenellekään. Ehkä objektiivisesti katseltuna olen ihan siedettävä, mutta itselleni en tule koskaan riittämään. Tulen ikuisesti olemaan liian vähän ja liikaa. Haluaisin vain olla tarpeeksi.

kun kaikki ympärillä muuttuu, enkä tiedä mitä kuuluu.

Minä olen tutkimusassistentti.
Minä olen tilastotieteden tuutori.
Minä johdan, menen, teen, sanon "kyllä".
Minä olen ulkoisesti täydellinen (vaikka ruma).

Kävin treffeillä kahdesti ja se poika maksoi kaiken. En kai halua nähdä häntä enää uudelleen, kämppikseni on sanonut hänestä ikäviä asioita ja jotenkin tuntuu, että mikään ihmissuhteen kaltainenkaan olisi liikaa. Ei me edes tehty muuta kuin juteltu ja halattu kahdesti, se sanoi minne veisi seuraavan kerran mutten tiedä, en taida haluta. Miten torjutaan vai saako vain olla laittamatta viestiä ja antaa sen olla the end?

En enää tiedä mikä olen, mutta meinasin itkeä stressistä useammin kuin kerran viimeisten kahden viikon aikana. Sitten päätin vain tehdä töitä vaikka kello oli yhdeksän illalla, mutten olisi saanut nukuttua kuitenkaan. Lasi viiniä helpotti ja jotenkin tuntui siltä, että kaikki järjestyy jotenkin.

En tiedä miten mistään tulee yhtään mitään, luennoitsijat tuntuvat kehuvan kauheasti; olen kuulemma ohjelmamme one of the most dedicated and hard-working. Siis anteeksi, minä? Minä, joka herään aamulla toisinaan ainoana ajatuksena "olisinpa kuollut"?!

Tänään jokin kummallinen melankolia valtasi eikä hellittänyt, itkin Cheekin All Good Everythingille, niin, "mul on all good everything". Inhottaa, en tiedä mistä tämä kaikki taas tulee, mutta perjantaina tapaan uutta lääkäriä ja pitäisi vaihtaa lääkitys, sillä nykyisestä saan kauheat sivuoireet näin puolen vuoden jälkeen. Eikä tupla-annoskaan oikein enää tunnu auttavan.

Juon kurpitsanmakuista kermalikööriä ja kuuntelen Sannia. Pitäisi ehkä yrittää taas olla jotain oikeaa joskus, mutta oikeastaan kuka jaksaa?

Minulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä loppujen lopuksi elämäni on aivan helvetin hyvää ja olen aivan jumalattoman etuoikeutettu. Miksi sitten nukkumaanmennessä ja herätessä ajattelen vain kuinka haluaisin leikkiä terävillä asioilla — olen yli kaksikymmentä, tällaiset ajatukset piti jättää teini-ikään?

Välil mä mietin millainen sä oot nyt ilman mua.

Tätä ei lue kukaan mttei se haittaa.
Haluaisin kirjoittaa sinulle, haluaisin niin kovasti sinun tietävän että voin oikeasti nykyään kauhean hyvin. Syön lääkkeitä, teen kaikki ne oikeat liikkeet ja minulla menee hyvin. Olen sellainen mitä minusta pitikin tulla, paitsi paljon lihavampi ja rumempi ja ilkeämpi.

Kuitenkin kaikki on hyvin.

En puhu sinulle todennäköisesti enää koskaan ja oikeasti suren sitä, suren sitä kaikilla niillä tunteiden rippeillä mitä minulla on. Olet hieno ihminen ja minua harmittaa että tämä meni kuten meni,  meillä on yhteisiä tuttuja ja heiltä toisinaan kuulen sinusta. En sano minulla olevan ikävä, mutten voi kieltää kaipuutakaan.

Valmistun pian yliopistosta enkä ymmärrä miten helvetissä tässä näin kävi, itse koen yhä olevani maailman aikaansaamattomin ihminen. Jollain ihmeen tavalla tämä kuitenkin tapahtuu.

Haluaisin ostaa pullon kahdenkympin punaviiniä huomiselle.

En ole kunnossa en ole normaali enkä missään nimessä ole okei. En tiedä mikä olen. Haluaisin vain kelvata edes jollekin.

Jos kukaan näkee sosiaalista mediaani ja tietää mitä elämässäni tapahtuu; ulkoisesti olen menestynyt ja saavutan asioita. Sisäisesti haluan edelleen vain kuolla. Hupsista.

Don't do love, don't do friends I'm only after success.

"I know exactly what I want and who I want to be

I know exactly why I walk and talk like a machine

I'm now becoming my own self-fulfilled prophecy"

Olen syönyt SSRI -lääkkeitä kolme kuukautta.
Niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa, nämä uudet lääkkeet taitavat auttaa? Vaihdoin kuukausi sitten ja vaikka alkuun tämä oli vaikeaa, tuntuu nyt paljon paremmalta kuin sertraliinin kanssa. Näen edelleen kauhean kummallisia unia, mutta ne eivät ole jokaöisiä kauhuelokuvia. En edelleenkään ihan jatkuvasti jaksa elää ja välillä haluan tappaa itseni, mutta eikö se ole ihan normaalia? Kädessä näkyvät yhä arvet lähes kahden kuukauden takaa, en ole ihan varma miten helvetissä tässä näin kävi... Arpien pitäisi parantua kuukaudessa?!

Kirjoitin hänelle viestin kaksi viikkoa sitten mutten lähettänyt sitä (onneksi) enkä varmaan koskaan lähetäkään. Ei minun tarvitse muistuttaa menneisyydestä vaikka hän sitä aikanaan tekikin. Haluaisin vain kiittää ja kertoa, että minulla menee oikeasti nykyään ihan hyvin. Parempi kuitenkin antaa asian olla, mennä eteenpäin elämässä ehkä viimeinkin näin kuuden vuoden jälkeen?

Törmäsin tänään G:hen, mahdollisesti viimeistä kertaa ikinä. Hän lähtee kaupungista kesän aikana jatkamaan opintoja maan pääkaupungissa enkä oikeasti usko enää ikinä tapaavani häntä. Jostain syystä se ei kuitenkaan sureta niin paljon kuin olisin ajatellut, hetkessä en edes tajunnut. Puhuimme tulevaisuudesta ja opinnoista, jälleen kerran hän sanoi ne kummalliset sanat; "if I know anyone who could do it, you are the one". Olen täällä asuessani tavannut ihmisiä jotka uskovat minuun enemmän kuin itse olen uskonut itseeni viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, se tuntuu kauhean kummalliselta.

Täytän pian 21v. Olen vihannut itseäni ja halunnut tappaa itseni viimeiset kymmenen vuotta. Vain kevyet puolet elämästä. Ehkä oli jo aikakin hankkia lääkitys?

Elän jatkuvassa ristiriidassa, jossa haluan näyttää ihmisille olevani hirveän vahva ja käytännössä kuin kone, joka pystyy mihin tahansa. Samanaikaisesti tiedän etten ole robotti ja tämä todennäköisesti päättyy vielä aivan helvetin huonosti. Haluaisin ehkä päästä terapiaan ensi vuonna. Jos kerran syön jo lääkkeitä niin ei kai terapia voi mitään pahaa tehdä?

Haluaisin tuntea olevani oikea ihminen ja oppia antamaan itselleni luvan olla inhimillinen ihminen, jolla on tunteita. Tällä hetkellä sysään kaiken negatiivisen sivuun ja lokeroin pahat asiat piiloon. Kyllähän se toimii, mutta ei kai ole kovin tervettä, en tiedä.

Parasta kuitenkin on, etten enää syytä itseäni jatkuvasti kaikesta. En ole enää ihan niin negatiivinen kuin joskus aikanaan ja hymyilen enemmän. Hymyilen ilosta ja välillä muuten vaan. Se tuntuu aika hyvältä. Tuntuu melkein normaalilta, kunnes muistan syöväni lääkkeitä joka aamu jaksaakseni tehdä yhtään mitään ja sitten tuntuu hieman hölmöltä. Kaiken kaikkiaan taidan kuitenkin voida paremmin kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen ja se on aika uskomatonta.

Vihaan medikalisaatiota, mutta perkele jos lääkkeillä saa ihmisen, joka on puolet elämästään halunnut tappaa itsensä, jollain tapaa sietämään ja ehkä jopa rakastamaan elämää suunnilleen päivittäin... Ehkä niistä on jotain hyötyä. Ainakin minulle.

Minulla meni kuusi vuotta päästä yli siitä mitä välillämme tapahtui, mutta aika pakotti ymmärtämään ettei menneisyydelle voi mitään. Olen kiitollinen siitä mitä meillä oli, kiitos. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saavutat ja saat elämässä sen mitä haluat. Ansaitset sen.

Help me I'm all out of lies.

Olen viikon aikana itkenyt enemmän kuin koko vuonna, enkä onnesta vaan puhtaasta turhautumisesta ja pelosta.

Itkin torstaiyönä yhdelle ihmiselle kenestä en edes pahemmin pidä, kuinka minusta ei ole mihinkään ihmisenä ja olen aivan jumalattoman huono kaikessa. Samana yönä makasin huoneen lattialla puhumassa kissatytölle kuinka haluan vain kuolla. Mitä helvettiä?

Ensimmäinen lääkitys ei toiminut ja vaihdoin uuteen, mutta en tiedä onko tämä uusien lääkkeiden sivuvaikutusta, stressiä vai mitä helvettiä, mutta en todellakaan voi hyvin. Olen päivittäin turhautunut itseeni ja olemassaolooni, haluan kuolla sillä "kaikkien olisi parempi olla ilman minua" ja "minusta ei koskaan tule yhtään mitään". Olen aika varma siitä ettei minusta ole mihinkään, ei vaikka kandintutkielmani valvoja sanoi todella kannustavia sanoja viikko sitten. Ei hän niitä oikeasti tarkoittanut.

Tuntuu niin jumalattoman turhalta tehdä yhtään mitään kun kaikki mitä teen menee aivan päin persettä joka tapauksessa. Anteeksi mikä helvetin 68% practicalista? Miten voin kuvitella hakevani jatko-opintoihin kun saan noin huonoja arvosanoja?

Ehkä pahinta on kuitenkin se kun tiedostan kuinka jumalattoman epäterveellisiä ajatusmallini ovat. En vain opi niistä pois. Tiedän kuinka naurettava olen itkiessäni hysteerisesti arvosanoille kun muut iloitsevat huonommista. Tiedän ettei tässä ole mitään tervettä, mutta enhän minä ole? Lääkäri sanoi vastenhakoisesti jotain mdd:stä kun kysyin diagnoosia.

Ahdistaa. Inhottaa.
Miksen ole terve? Olen tuhlannut tähän paskaan puolet elämästäni ja vellon tässä yhä. Tätä se ehkä on hamaan loppuun asti ja en oikeasti jaksa. Tuntuu ettei minusta tule yhtään mitään ja kirjoittaessani kehityssuunnitelmaa totesin olevani kylmä ja paska ihminen, ei ihme ettei minulla ole ystäviä. Luulisi että pääsisin johonkin elämässä kun esitän niin helvetin laskelmoivaa ja järkevää, mutta totuus on, että tähän mennessä olen saavuttanut ainoastaan helvetin paskan itsetunnon, olemattoman omiin kykyihin luottamisen ja muiden kuvitteleman illuusion ihmisestä, joka pystyy kaikkeen.

Kenenkään ei pitäisi nähdä kun itken, mutta viikon sisään se on tapahtunut useammin kuin kerran.
Tässä ei ole enää mitään järkeä, pitäisi ehkä vaan kuolla pois.
Minusta ei koskaan tule yhtään mitään ja se sattuu.

Soitetaan silmät kii väsynyttä wonderwallii.

Laitoin tämän hetkeksi salaiseksi, pelkäsin tunnistamista vaikken toisaalta tiedä kuka tänne muka eksyisi? Te jotka tunnette minut ja luette, mutta muuten en oikein tiedä, ei täällä käy juuri kukaan enkä voi syyttää. En kirjoita ja onhan se hyvä, että ihmiset parantuvat tästä paskasta ja siirtyvät eteenpäin.

Joissain määrin kaipaan sitä tukiverkkoa, minkä höyhen antoi silloin viisi vuotta sitten. Olin niin paljon sairaampi ja sovin siihen joukkoon paljon paremmin, mutta nykyään kenelläkään ei ole mitään ongelmia? Kukaan ei ainakaan puhu enää mistään, tuntuu että näistä pitäisi olla kasvanut jo yli. En vain ole.

Aloitin SSRI -lääkityksen viikko sitten.
Lääkäri ei antanut diagnoosia ja kohautti olkiaan omille epäilyilleni ja antoi sertraliinia. Olen oikeasti voinut aika hyvin ja hieman mietityttää olenko elänyt lähes kymmenen vuotta helvettiä kun olisin voinut olla näin hyvin lääkkeiden kanssa? Viikko ei tietenkään kerro mitään, mutta ainakin yritän tehdä tälle jotain? Yritän elää? Joissain määrin haluaisin kertoa sinulle mitä kuuluu, ei sillä että sinua missään määrin kiinnostaisi, mutta teithän itsekin samaa. Et ollut yhteydessä ja sitten taas olit. En kuitenkaan tee sitä, en halua häiritä uutta elämääsi, jossa toivottavasti kaikki on hyvin ja olet pystynyt jättämään kaiken paskan taaksesi. Ansaitset kaikkea hyvää.

Valmistun ensi vuonna yliopistosta ja se aiheuttaa aika valtavaa eksistentiaalista tuskaa. En oikeasti tiedä mitä teen elämälläni, mutta yritän jatkaa opintoja? Hyvällä tuurilla ja kovalla työllä olen viiden vuoden päästä tohtori ja sitten voin seuraavan kerran kriiseillä elämää. Haluaisin niin kovasti olla jotain muuta kuin lihava, ruma, ja kriiseilevä kasa paskaa. Yritän yliopistossa olla parempi kuin viikko sitten, ainakin kanditutkielmani supervisor on ihana ja aivan jumalattoman hyvä. Ehkä tästä tulee jotain?

Paperilla olen niin täydellinen.
Kavereille olen niin täydellinen.
Samalla syön mielialalääkkeitä enkä tiedä mitä teen.

Haluaisin edelleen mennä Pariisiin kuukauden päästä, muttei minulla oikeasti ole varaa.
Vanhemmat saavat tietää lääkityksestä ennemmin tai myöhemmin.
Pelottaa.

kelle täällä pitää maksaa ettei kaikki olis niin paskaa?

En ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään.
Tavallaan se johtuu siitä että tiedän ettei kukaan tätä enää lue, en minäkään lue enää mitään kun kukaan ei kirjoita enää mitään. En ajatellut seitsemän vuotta sitten olevani yhä täällä, mutta näin tässä nyt vaan on käynyt. Syksyllä tulee kahdeksan vuotta täyteen tämän paskan kanssa elämistä, minua hävettää. Olen nähnyt niin monen ihmisen paranevan ja siirtyvän parempiin asioihin elämässä, silti roikun tässä paskassa kiinni kuin viimeistä päivää ja panikoin kun päädyn syömään päivän aikana 1500kcal punaviinipäissäni. Eihän se oikeasti ole edes kauhean paljon, kai? Olen ollut parempi ja paljon pahemmassa kunnossakin, mutta pahinta tässä kaikessa on ehkä se, että tämä jatkuu yhä.

Yleisesti ottaen elämäni on edelleen aivan helvetin hyvää.
Yliopistossa opiskelu sujuu hyvin, saan hyviä arvosanoja ja ihmiset sanovat leikillään vihaavansa minua kun huonoin arvosanani on korkea 2:1 tältä vuodelta. Ehkä osa siinä on totuutta? Vihaisin minäkin itseäni vaikka tietäisinkin vain sen mitä näytän muille tai ehkä juuri siksi. Päällisin puolin voin aivan saatanan hyvin, mitä nyt skippasin tällä viikolla yhden tunnin luennon koska "väsytti ja join 1.5 pulloa punaviiniä edellisenä iltana/yönä". Oikeasti halusin tappaa itseni.

Samanaikaisesti rakastan viiniä ja vihaan sitä.
Jos juon itsekseni kotona, kaikki on aika hyvin ja elämä on ihan okei, ehkä jopa hieman parempaa kuin yleensä. Jos menen seurassa bileisiin päädyn illan päätteeksi ahdistumaan aivan helvetisti ja toivomaan kuolemaa. Sen jälkeen syömään liikaa hiilihydraattipitoista ruokaa, menemään sänkyyn mielessäni ainoastaan yksi ajatus: "kumpa voisin vain kuolla". Joissain määrin pelotan itseänikin sillä, kuinka usein mietin kuolemaa ja lähes rukoilen etten heräisi. Muutamina iltoina olen miettinyt kaikkia omistamiani lääkkeitä ja josko niillä ja vodkalla voisi yrittää tappaa itsensä, mutta tiedän ettei siitä oikeasti tulisi yhtään mitään. En myöskään voisi tehdä sitä kämppiksilleni, en haluaisi kenenkään näkevän minua siinä kunnossa. Olen helvetin säälittävä ja naurettava.

Kolmen semesterin jälkeen olen tieteiden kandidaatti ja se on ehkä yksi absurdeimmista ajatuksista ikinä. Miten helvetissä voin olla yhtään mitään millään tapaa hyvää kun olen näin saatanan paskana? Tapaan tutoriani taas ensi viikolla, joskin tällä kertaa viimeisen vuoden tutkimusprojektista puhuakseni. Toivon ettei hän kysy "mitä kuuluu" koska voi helvetti sentään... Kuuluu aivan paskaa. Muttei siitä hänelle voi puhua, tutor ei ole terapeutti.

Mietittyäni liian pitkään kaikkea ja punnittuani plussia ja miinuksia, soitin toissapäivänä lääkäriin ja tapaan ensi viikolla lääkäriä. En ole täällä edes maininnut (muistaakseni?), mutta niin epävarmaa kuin itsediagnosointi onkin, olen kohta puoli vuotta epäillyt mahdollista kaksisuuntaista. Se vain selittäisi kaiken niin helvetin hyvin, sillä vaikka usein tänne kirjoitankin vain kun haluan kuolla, minulla on pitkiäkin ajanjaksoja kun koen pystyväni aivan mihin tahansa ja ilmoittaudun luoja ties mihin tehtäviin. Nyt kuitenkin viimeiset pari kuukautta olen ollut aivan helvetin down.

Inhoan tätä kaikkea niin paljon, haluaisin vain olla haluamatta kuolla. On oikeasti aika raskasta yrittää joka-saatanan-päivä keksi itselleen syitä miksei kannata edes yrittää tappaa itseään ja loppujen lopuksi kaikki päätyy siihen etten voisi tehdä sitä vanhemmilleni tai etten halua kenenkään löytävän minua.

En minä itseäni tapa, mutta jollain tasolla pelkään etten ehkä selviä seuraavaa kymmentä vuotta tämän pahan olon kanssa. En oikeasti varmaan edes halua kuolla, haluaisin vain ettei tarvitsisi elää tämän olon kanssa. Onko elämän pakko olla selviytymistä päivästä toiseen, jatkuvaa taistelua omien aivojen kanssa?

Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta kuolemanhalua.
Puolet elämästä.
Ei jumalauta.

I can't forget what you've forgotten all along, I've never been so alone,

Jotenkin mitäänsanomatonta, että tänään on vuoden viimeinen päivä.
Olen yrittänyt miettiä mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut, jotain suurta ja ihmeellistä? Jotain, jonka takia 2015 kannattaisi muistaa vuotena? No, toki USAn matka juuri ennen joulua, mutta sen lisäksi tuntuu ettei mitään erikoista tapahtunut. En keksinyt elämän tarkoitusta, en muuttunut paremmaksi ihmiseksi, en parantunut mutten myöskään ollut kauhean sairas. En yrittänyt tappaa itseäni mutta halusin kuolla lukemattomia kertoja, en hankkinut apua enkä oikeastaan tehnyt mitään sen kummempaa muutenkaan. Aloin tekemään tutkimusta yliopistolle ja olin toki töissä kesällä ja sain uuden aika suuren luottamustehtävän, mutten oikeasti tehnyt mitään remarkable.

Haluaisin sanoa tämän olleen minun vuoteni tai edes kertoa jotain suurta tapahtuneen, mutta joissain määrin tämä vuosi on ainoastaan opettanut sen kuinka helvetin yksin olen. Vietin syntymäpäiväni yksin vieraassa maassa ja join liikaa skumppaa. Lakkivappu oli hauska mutta silti elämä vain ahdisti. Kaikkia tapahtumia varjosti aina ahdistus ja jokin käsittämätön yksinäisyys.

Ehkä ensi vuosi on parempi, ehkä ei, mutta vaikka niin kovasti haluaisin tehdä suureellisia lupauksia taidan vain jatkaa samalla vanhalla: yritän hyväksyä sen etten ole okei. Elämä olisi ehkä jotenkin helpompaa jos en jatkuvasti miettisi sitä kuinka minulla ei saisi olla mitään ongelmia? Ehkä pitäisi vain oppia hyväksymään että toisinaan kaupassakäynti ahdistaa, toisinaan oman huoneen ulkopuolinen maailma ahdistaa niin paljon etten halua nousta peiton alta ja se on ihan okei. Minun ei tarvitse pystyä siihen "mihin kaikki muutkin", ihmiset ovat paljon monimutkaisempia kuin antavat ilmi käytöksestään ja ihan oikeasti kaikilla on ongelmia, myös isompia. Ei kaikkien muiden elämä ole niin helppoa ja mukavaa kuin se näyttää olevan.

Elämäni on jotenkin kauhean kiiltokuvamaista ja täydellistä, menen tänään kaupungin vastaanotolle ja vietän viikonlopun kilpailuissa aitiossa ja VIP -tiloissa. Samanaikaisesti mikään ei vaan tunnu yhtään miltään ja se on kauhean surullista. Olen valvonut kohta kuukauden aivan liian vähillä yöunilla, herään joka aamu viimeistään neljältä enkä saa enää unta. Jossain luki joskus että sekin on merkki masennuksesta?

Pitäisi olla sitä, tätä ja tuota mutten osaa olla mitään muuta kuin oma sekava itseni.
Äiti puhua matkasta Aasiaan pääsiäisenä, se olisi mukavaa.

Ihanaa uutta vuotta <3

I am gonna make it through this year if it kills me.

Sanottavaa olisi enemmän kuin osaan kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa kaikesta ja siitä miten täällä menee, mutten oikein tiedä itsekään. Kaikki on ehkä ihan okei? Ei mikään nyt varsinaisesti ole kauhean huonosti, vaikka kädessä näkyykin toissaviikkoinen typeryys yhä niin paljon etten voi kääriä hihoja ihmisten seurassa. Olen jotenkin yrittänyt tyytyä siihe etten taida koskaan oppia syömään, jos minulla on tiettyjä ruokia, syön pelkästään niitä kunnes niitä ei enää ole. Joidenkin ruokien kanssa elämä vain on kaikki tai ei mitään, helpompaa olla ostamatta niitä. Heippa uusi lempiruoka, en vain osaa elää niin, että pastaa olisi kaapissa.

Ajattelin tänään taas sinua, yhä monen vuoden jälkeen. En oikein tiedä edes miksi, ehkä siksi, että häpeän yhä omaa käytöstäni? Ei 16 -vuotias oikeasti ymmärrä mistään mitään kun en koe nyt neljä vuotta myöhemminkään olevani kauhean fiksu. Olin kakara, I'm sorry for everything that I've done. Ei sillä, että koskaan lukisit näitä sanoja tai koskaan saisit tietää, mutta aina on kai se hypoteettinen mahdollisuus? En tiedä, hävettää, että rikoin kaiken oman rikkinäisyyteni takia. Onneksi sinulla menee nyt hyvin, olen oikeasti iloinen puolestasi.

Asun käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa ja tavallaan tämä on ihan mukavaa, kukaan ei tiedä että "minulla on ollut" syömishäiriö. Kukaan ei tiedä etten aina osaa elää. Jos vietän päivän omassa huoneessani, se on ihan okei eikä herätä kysymyksiä. Samalla ehkä juuri näistä syistä osittain inhoan tätä, viime viikolla stressi got the best of me ja vietin koko tiistain yöpuvussa syöden kaikkea paskaa. Oli vain paha olla ja elämä ahdisti, vietin maanantai-illan itkien stressiäni ja muutenkin tuntui, että pieninkin epäkohta saisi minut huutamaan. Saako tästä kaikesta syyttää 3000 sanan reporttia?

Teen tällä hetkellä niin paljon asioita etten olisi pari vuotta sitten uskonut pystyväni tällaiseen. Kuulen lähes viikoittain joltain, kuinka he eivät ymmärrä miten pystyn tähän kaikkeen. Helvetti, en ymmärrä minäkään. Periaatteessa on kauhean mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi, mutta samalla pelkään aika hirvittävän paljon sitä jos jossain tilanteessa en pystykään kaikkeen. Hain yhteen positioon enkä ole haastattelun jälkeen enää ihan varma olisiko minusta siihen.

Kävin jonkin aikaa sitten puhumassa tutorini kanssa stressistä, mutta päädyin loppujen lopuksi myös mainitsemaan ongelmistani masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että hän todennäköisesti miettii mistä helvetistä puhun, koska en voi kärsiä mistään tuollaisesta. Hymyilen ja nauran liian paljon, näytän liian asialliselta ja olen aivan liian kasassa ollakseni millään tapaa rikki. Siinä tilanteessa hän kuitenkin oli asiallinen ja ymmärtävä, oli mukavaa puhua terapiasta ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhuu. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen toteavan, ettei oikeasti kukaan muu kuin minä voi tietää mitä tilanteessa pitää tehdä. Jos koen terapian olevan tarpeellista, se on se mitä tarvitsen. En tiedä, jollain tapaa toki tuntui hölmöltä kuulla "mitä ikinä teetkin nyt käsitelläksesi sitä, selkeästi näyttää toimivan", sillä en ole niinkään varma onko tapani käsitellä asioita mitenkään oikea. Toisaalta ei se kai aivan täysin paskakaan ole jos sen avulla olen pystynyt käsittelemään kaikkea jo pian kymmenen vuotta? Holy hell, kymmenen vuotta?!

Jotenkin hassua että nykyään kirjoittaessani osoitekenttään 'we...', ensimmäisenä ei tule weheartit vaan jonkun journalin nettisivu. Ehkä siihen vaikuttaa se, että viimeisen kolmen viikon aikana olen kirjoittanut noin 6000 sanaa erinäisiä practicaleja?

missä oot kun mä tarviin sua ja sun vähän tyhmää naurua?

En haluaisi kirjoittaa kun tiedän ettei kukaan lue kuitenkaan eikä kirjoittaminen mitään muuta. En kuitenkaan voi olla kirjoittamatta, sillä tuntuu että hukun ahdistukseen ja kaikkeen siihen mitä en saa sanoiksi muutettua. Tuntuu siltä ettei oikeasti ketään kiinnosta olemassaoloni ja sekös ahdistaa aivan helvetisti. Kaverin piti tulla tänään Helsinkiin, mutta selkeästi ei kiinnosta paskaakaan minun seurani. Kiva tietää, helvetti sentään. Kesän piti olla hyvää aikaa nähdä kavereita, mutta eihän kukaan halua nähdä minua, miksi haluaisikaan? Väsyttää aivan helvetisti olla aina se, joka on yhteydessä muihin ihmisiin ja yrittää viettää aikaa. Ehkä ei pitäisi edes yrittää. En haluaisi kuulostaa aivan helvetin säälittävältä itsesäälissä rypevältä paskalta, mutta mitä muutakaan voin kun olen aina se joka kysyy "nähtäisiinkö" ja se, joka jää rannalle ruikuttamaan kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Jotenkin hiljaa olen yrittänyt hyväksyä sen miten rikki ja väsynyt ja sekaisin olen, mutten haluaisi. En tiedä mitä pitäisi tehdä, en osaa jatkaa eteenpäin ja vaikka ehkä toisinaan osaisinkin, en halua tämän olevan loppuelämäni. Jos tämä on kaikki se mitä tulen ikinä olemaan, mikä helvetin järki elämässä on? Kyllä, hyviä hetkiä on paljon, mutta ne pahat värittävät hyvän aina pois eikä se tule muuttumaan. Ei ahdistusta poisteta lääkkeillä tai positiivisilla ajatuksilla. En voi vihata itseäni vähemmän lääkkeillä, lääkkeet vain fasilitoivat kuntoutumisen ja miten sellaiseenkaan paskaan koskaan jaksaa ryhtyä tai edes pääsee? Miten ihminen, joka ei asu kunnolla kummassakaan maassa voi saada esimerkiksi CBT:tä, joka on käytännössä tehokkain hoitomuoto? Miten kukaan voi auttaa jos en ikinä pysy tarpeeksi kauan yhdessä paikassa enkä kuulu yhtään minnekään? Haluaisin apua, ei kai se tätä pahemmaksikaan voisi viedä? En kuitenkaan jaksaisi enää yhtään psykologia/counselloria, joka kertoo minun kouluaikani olleen traumaattinen. Jeesus sentään, ei se ollut. En halua puhua siitä ettei minulla ollut ystäviä ja minua kiusattiin, tai no, lähinnä suljettiin porukan ulkopuolelle ja puhuttiin pahaa. Haluaisin vain päästä eteenpäin.

En halua unohtaa, mutta haluan sinun tietävän että olen yhä pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Olin rikki ja sinä teit oikein.

Kirosanojen käyttäminen tuntuu turhalta, mutta oikeasti vituttaa niin perkeleen paljon tämä kaikki. Olen viime päivinä taas miettinyt kuolemaa enemmän kuin ehkä kuuluisi, mutta mitäpä sekään sitten oikeasti ratkaisisi? Olisipa joku keino saada tämä paska loppumaan.

Elämäni ei ole paskaa, mutta liian usein on aivan helvetin paska olla enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Olisipa joku lääke joka veisi tämän palan kurkusta, ahdistaa mutten todellakaan tiedä mikä. Puhumattakaan siitä, että oikeasti osaisin hankkiutua tästä eroon. Lähden takaisin yliopistolle alle kuukauden päästä ja en malta odottaa sitä syömättömyyttä.

ryhdistäydy nuorimmainen, asennettas vaihda.

Luin tekstejä ajoilta kun me oltiin vielä me ja tavallaan olen pahoillani. En kuitenkaan halua käyttää aikaa menneisyyden ajatteluun sen enempää kuin on pakko, tein isoja virheitä muttet sinäkään ollut täydellinen ja mennyttä ei saa takaisin enkä haluaisikaan. Tavallaan oli kauhean kivaa kun oli joku, mutta toisaalta taidan nykyään olla onnellisempi kuin silloin — ei siksi ettenkö olisi tykännyt siitä mitä oli, mutta lukio oli aika raskasta ja olin aika paskana.

Olen viimeisen viikon aikana nostalgioinut ja juonut viiniä enemmän kuin pitäisi. Työt vähän hukuttavat, olin lähes kaksi viikkoa putkeen töissä ja vietin ensimmäisenä vapaapäivänä tunnin tuijottaen järvelle kun en jaksanut liikkua ja hieman väsytti.

En oikeasti kaipaa mitään, mutta samalla kaipaan vähän kaikkea ja haluaisin nähdä joitain ihmisiä joita en todennäköisesti enää ikinä tapaa. Ellei nyt jotain satunnaista kadulla näkemistä lasketa, mutta sekin olisi aika outoa.

Haluaisin olla syömättä ja elää pelkällä kivennäisvedellä mutta tänään puoli kuudelta päätä särki liikaa ja sitten söinkin jo päivällistä. Olisi kiva olla jotain oikeaa.

Mummon sisko puhui lauantaina kuinka olen laihtunut kauheasti ja niin kaunis ja seuraavaksi onkin minun hääni ja lapsen ristijäiset. Älkää, tuollainen puhe ahdistaa aivan jumalattomasti.

Hain tehtävään mihin en oikeasti ole tarpeeksi hyvä ja hakemukseni oli oikeastaan kauheaa paskaa, mutta tehty mikä tehty. Mistä sitä koskaan tietää?

You see the shadows in the distant light, and it's never going to be alright.

Edellisestä kirjoituksesta on kauhean pitkä aika, en vain osaa enää pukea ajatuksia sanoiksi ja silloin kun osaisin, on läppärin avaaminen liian raskasta. Palasin Suomeen ja olen ollut töissä kaksi viikkoa, mutta kaikki vain väsyttää niin kauhean paljon. Yritän jaksaa edes joskus tehdä muuta kuin kaatua sängylle työpäivän jälkeen, mutta jatkuva ihmisten seurassa oleminen väsyttää enkä yksinkertaisesti kotiin päästyäni jaksa mitään. Koen olevani kauhean säälittävä, työni on siistiä sisätyötä ja oikeastaan vietän lähinnä aikaa tietokoneen edessä yksin omassa huoneessa toimistolla. En kuitenkaan voi sulkea ovea tai kuunnella musiikkia ja pitäisi jotenkin olla kauhean tuottava koko ajan. En voi romahtaa missään vaiheessa. Kaiken on pysyttävä kasassa jatkuvasti.

Tänään tajusin olevani jälleen rikki. Olen niin valtava, vihaan tätä mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden enkä nää muuta uloskäyntiä kuin aamiaisen lopettaminen ja mahdollisesti myös lounaan — työni on istumatyötä, ei se vaadi kuin kahvia ja kylmää vettä. Kehoni ei kaipaa aamiaista toimiakseen, sillä jos viimeisen kahden viikon ajan en ole varsinaisesti kaivannut sitä, en kaipaa sitä tulevaisuudessakaan. Tänään tajusin ehkä oikeasti tarvitsevani joskus terapiaa jos haluan tästä eroon.

Perjantai-iltana ystäväni yhdentoista vuoden takaa kertoi ettei hän muista muutamia tilanteita yläasteelta joista kerroin. Käsittämätöntä, että itse muistan ne yhä yhtä elävästi mutten juurikaan mitään hyvää, vaikka ehkä yläasteella oli jotain parempaakin kuin kaikki se paska jonka muistan?

Vihaan itseäni niin paljon. Hävettää myöntää enkä oikeasti kenellekään voi mitään sanoa, mutta yksinkertaisesti vain vihaan sitä mitä minusta on tullut. En pysty pukeutumaan aamuisin kun kaikki näyttää kauhealta ja töissä koen kaikkien tuomitsevan minua. Oikeasti he ovat niin keskittyneitä omaan ulkonäköönsä (ainakin puheiden perusteella) etteivät he ehkä huomaa? Olen lihonut kolme kiloa ja haluaisin vain kuolla. Tuntuu niin pahalta ymmärtää, että oikeasti koen kuoleman ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi, sillä eihän se mitään auttaisi. En vain tiedä. Haluaisin olla kunnossa. Haluaisin osata elää ja olla ilman hetkittäistä kuolemanhalua, sillä ei se kai ole kovinkaan tervettä. Pitäisi kai pyytää anteeksi G:ltä vielä kerran kaikesta ensimmäisen vuoden ajalta, muttei sekään hyödyttäisi mitään.

Samalla olen niin ylpeä siitä, että jaksan joka aamu maalata kasvoilleni hymyn ja töissä nauraa vaikka tuntia aiemmin olisin halunnut kuolla. Olen ylpeä, että jaksan nousta joka aamu ennen kahdeksaa ja olen töissä viimeistään puoli kymmeneltä. Kykenen paljon enempään kuin olisin koskaan pystynyt, mutta jo kahden viikon jälkeen tunnen kulkevani ohuella langalla enkä tiedä kauanko jaksan. Työ on raskaampaa kuin yliopisto, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan. Ehkä vika on vain minussa.

Pelkään etten ole riittävän hyvä.

vaikeinta on itsensä voittaa mut loppuun asti sitkeät koittaa.

Vietin muutaman viikon Suomessa ja nyt olen jo takaisin Englannissa. Tavallaan on mukavaa olla takaisin, mutta samalla en oikeasti haluaisi. Palasin muutaman kokeen takia, ensimmäinen oli jo ja se meni aivan penkin alle avointen vastausten osalta. Osaan kirjoittaa esseitä ja osaan monivalinnat, mutta lyhyet avoimet ovat suuri mysteeri. Mitä sinne pitäisi sanoa? Että symbolinen verbientaivutuksen oppimismalli vaatii kaksi eri reittiä? En vain osaa.

Kaikesta pahasta (kuten omasta painostani) huolimatta kaikki on suhteellisen hyvin. Istuin tänään sen syömishäiriöisen kämppiksen kanssa kahvilla katedraalin edessä ja puhuimme vähän kaikesta. Tätä kaikkea tulee vähän ikävä, en haluaisi joutua asumaan täysin vieraiden ihmisten kanssa kun olen viimein tottunut näihin. Etenkin kun sh -tyttö palasi aiemmin kuin hänen piti ja oikeasti häntä on ollut ikävä — huolimatta puheiden triggeröivästä laadusta ja siitä etten oikeasti aina osaa olla hänen ympärillään. On ollut ikävä kasuaalia puhetta kaikesta siitä mistä vanhempien kanssa ei puhuta.

Lihoin Suomessa kaksi kiloa, mutta ehkä siinä on osa nesteitä? En osaa päästää irti päivittäisestä vaa'alla käymisestä vaikka pitäisi. Herään aamulla ja koen olevani lihava ja tiedostan ettei vaa'alle kannata mennä — menen silti. Jollain tapaa olisi hirveän kivaa olla terve, mutten vain osaa enkä jaksa. En enää aktiivisesti halua BMIni olevan 13, mutta haluan laihtua ja olla syömättä koska minulla ei yksinkertaisesti ole muuta tapaa kontrolloida elämääni. En osaa mitään muuta kuin syömättömyyden enkä sitäkään kunnolla, niin säälittävää kuin se onkin.

"En ehkä osaa sulle puhua jos annetaan ajan kulua mut kirjoitan susta lauluja vielä 2080 -luvulla", jollain tapaa ajattelen ettei G ole enää muuta kuin ystävä, mutta en toisaalta ole nähnyt häntä paluuni jälkeen. Jostain valitettavasta syystä tuntuu etten ole niin yli kaikesta kuin haluaisin olla, toisaalta siinä ei ehkä ole mitään pahaa? Olen puhunut tilanteesta ja maalarikin on sitä mieltä että pitää vain wait and see. Haluaisin nähdä aineeni ihmisiä ennen kesää, en vain tiedä missä ja milloin se muka olisi mahdollista ja toisaalta olen tällä hetkellä niin lihava että mieluummin vain kuolisin. Käsittämätöntä minkälaisen muutoksen kaksi kiloa tekevät. Kaksi-helvetin-kiloa. Oikeasti se ei ole aivan kauheasti, mutta koen olevani valtava ja ansaitsevani kuolla.

Huolimatta siitä, olen paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Ainakin hetken. Vaikka haluaisin yhä mennä G:n kanssa kahville ja tiedän ettei sitä tule koskaan tapahtumaan ja olen vain vitsi ja naurettava ykkösvuotinen josta ei ole mihinkään. Äh, hänen mukaansa minusta on vaikka mihin, mutta hän ei toisaalta tiedä miten surkeasti viime portfolioni meni (lähinnä siksi etten yhä tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, saatana).

Pitäisi kai olla onnellinen ja tyytyväinen siitä mitä minulla on ja mihin olen pystynyt, muttei se vain ole tarpeeksi. Haluaisin olla humalassa kämppisten kanssa mutta sen sijaan laulussa lauletaan kuinka "I really really really really want you" ja haluaisin uskoa ettei näin ole. En oikeasti halua, ehkä? Äh, haluan kuitenkin. Yritän olla haluamatta ja tiedän ette mitään tapahtu, vituttaa kuitenkin.

Mulla ei ole ollut menkkoja sitten maaliskuun mutten tiedä onko siinä mitään pahaa? 

En ole edes hoikka, joten kaikki on varmaan ihan kunnossa.

Pahinta kaikessa on ehkä se, että olen oikeasti iso.

Olen vain laiska ja typerä.

tie helvettiin on päällystetty juhlapuheilla.

Näin unta hänestä, mutta tajusin aamulla hänen muistuttaneen sinua ja sitten ärsytti entistä enemmän. Haluaisin päästää irti turhista toiveista, en vain tiedä kuinka ja toisaalta maalari sanoi ettei oikeastaan kannata. Monet sanovat ettei minun kannata menettää toivoa G:n suhteen enkä menetäkään, en vain halua tehdä tai yrittää mitään, sillä jos hän tapailee jotakuta niin annan olla. En halua olla sellainen, joka ei ymmärrä kuinka ei on ei. Kyllä minä ymmärrän. Seuraan tilannetta ja käyttäydymme yhä samalla tavalla kuin aiemmin, joten kaikki lienee hyvin?

Paino oli torstaina vähemmän kuin aikoihin, vähemmän kuin vaihdosta palatessani, mutta söin vähän liikaa ja nyt turvottaa. Seisoin eilen kaatosateessa viisi tuntia ja yritin epätoivoisesti herätä henkiin kahvin voimalla, aika säälittävästi epäonnistuen. Katsoin dokumentin äideistä, jotka laittoivat hoikat lapsensa laihdutuskuurille ja se oli aika oksettavaa. En olisi halunnut katsoa sitä loppuun, mutta toisaalta halusin nähdä kuinka kaikki päättyy. Haluaisin osata olla niin kuin pitää, en ymmärrä minkä helvetin takia söin perjantaina ja lauantaina niin paljon, minä pilasin kaiken jälleen kerran.

Vappu on aivan pian enkä ole edes siedettävän näköinen. Näen ihmisiä, jotka olen nähnyt viimeeksi lakkiaisissani — salaa haluaisin heidän kommentoivan ulkonäköäni, sillä olen kuitenkin -10kg siitä kun viimeeksi näimme. Pelkään vapun ruokia, en haluaisi päätyä syömään liikaa, mutta toisaalta alkoholi edellyttää syömistä. En halua olla se tyttö jonka lakki on valkoisempi kuin seurueen muilla jäsenillä ja kasvojen väri lähenee lakin väriä.

En ole tajunnut ajan kulua ja huomenna on viikko paluuseen. En ole lukenut juuri ollenkaan enkä todellakaan kirjoittanut niitä kahtatuhatta sanaa, joiden palautuspäivään on viikko ja kaksi päivää. Jätän kaiken aina liian lähelle deadlinea ja kärsin, en koskaan opi. Tulevaisuus vähän pelottaa ja ahdistaa. Haluaisin toukokuussa uskaltaa käyttää mustaa pitsimekkoa, jota käytin viisi kiloa pienempänä neljä vuotta sitten. Olen epäonnistunut, mutta huonomminkin kai voisi olla?

Joku kuiskasi mulle "lähde" äänet päässä huutavat "mene jo, ennen kuin näät jokaisen uponneen".

Olen ollut kuukauden kipeä, mutta onneksi sain viimein diagnoosin eilen ja antibioottikuuri ei edes virallisesti estä viinin juomista. Suomen terveydenhoito on oikeasti aika hyvää, vaikka akuuttiajan saaminen onkin hieman hankalaa ja edellyttää kuun ja tähtien oikeaa asentoa ja ties mitä. En oikeasti pidä lääkärillä käymisestä ollenkaan, mutta nyt kun Englannin ensiavussa oli mukava lääkäri ja Suomen lääkäri oli todella miellyttävä, opin ehkä hitaasti yli lääkärikammostani. Onko se jonkinlainen merkki aikuistumisesta? Toivon vain hyvän tuurin jatkuvan lääkärien kanssa, kumpa oppisin viimein ymmärtämään etteivät lääkärit oikeasti tee mitään muuta kuin työtään ja he eivät ole tahallaan ilkeitä. Kaikki on tulkinnanvaraista.

Katsoin eilen Salattuja Elämiä ja itkin, huoh. Toisaalta itkeminen on ehkä ihan luonnollista, sanoinhan samaa ystävälleni viikko sitten kun istuimme hämyisellä kujalla Lontoon keskustassa. Kyky näyttää tunteita on hyvä ja täysin inhimillistä, en vain haluaisi näyttäytyä inhimillisenä. Minun pitäisi olla vahva ja ihmistunteiden yläpuolella. ...niinkö? Onko se oikeasti muka niin?

Pohdin yöllä sitä miksi oikein lähdin opiskelemaan toiseen maahan — halusinko paeta vai oikeasti vain mennä koska "miksi ei"? Ehkä hieman molempia, mutta nyt tiedän olevani parempi ihminen sen tähden. Olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja jokainen joka minut tuntee, tietää sen olevan aika iso askel. Olen oppinut sanomaan "anteeksi, minä en jaksa" ja "anteeksi, minulla on tänään huono päivä ja aion maata sängyssä koska en kykene elämään". Olen kertonut ihmisille kun seinät ovat kaatuneet päälle ja olen kertonut etten ole kunnossa. Tilanteissa missä aiemmin olisin hymyillyt kaiken pois, olen oppinut olemaan tarpeeksi haavoittuvainen, että lähellä olevat ihmiset ymmärtävät minunkin olevan vain ihminen ja toisinaan kokevan helvetillisiä vaikeuksia ihan normaaleista ihmistoiminnoista. Olen saanut kuulla ihmisiltä kehuja luonteestani ja taidoistani, mutta myös ulkonäöstäni. Muistan ehkä ikuisesti sen kun eräänä iltana koin olevani jumalattoman valtava ja kysyin suoraan kämppikseltäni "does this skirt make me look humongous?" ja hän kehui vyötäröäni. Olen myös mennyt epämukavuusalueelleni, lähtenyt ulos vaikka haluaisin vain itkeä nurkassa. Toisinaan se on kannattanut, toisinaan ei. Joka tapauksessa olen tehnyt valintoja joita vanha Bubble ei olisi ikimaailmassa tehnyt. En olisi nuorempana käyttänyt korkeavyötäröistä hametta, joka oikeasti näyttää kaiken vyötäröltä. En olisi tehnyt sitä edes silloin kun olin viisikymmentäviisi kiloa itseinhoa.

Olen laihtunut, en paljoa, mutta kai 10kg jotain on? Haluaisin laihtua vielä vähän, mutta vain siksi että olisi mukava olla alle tiettyjen lukujen. Tärkeämpää on kuitenkin oppia kestämään omaa itseään ja olla armollisempi. Olen ymmärtänyt etten voi ikuisesti taistella kaikkea vastaan, jossain vaiheessa minun on opittava elämään kaiken tämän kanssa tai en selviä. Minulla on liikaa unelmia jotta voisin vain luovuttaa. Haluan tehdä niitä isoja ja hyviä asioita ihmiskunnan hyväksi, mistä G puhui sinä yönä kun avauduin kaikesta ja kerroin masennuksesta ja syömisongelmista. Olen yliopistolla oppinut itsestäni enemmän kuin olisin koskaan uskonut, menin oppimaan psykologiasta, mutta opin siinä sivussa itsestäni ja siitä, kuinka minun on opittava elämään itseni kanssa.

Kun teinitytön elämää on jäljellä muutamaa päivää päälle kuukausi, on pakko miettiä mistä tulee ja mihin on menossa. Kämppikset puhuivat siitä kuinka kaksikymmentäviisivuotiailla pitäisi olla elämän suunta hallussa — miksi helvetissä? En usko pystyväni sellaiseen, mutta toki aina voi toivoa.

Voin paremmin kuin pitkään aikaan ja mikä tärkeintä, opin elämään itseni kanssa. En ole terve, mutta minun on vain opittava elämään, olen käyttänyt liian paljon aikaa itseinhoon ja tuskailuun. En ehkä ikinä ole terve ja täydellinen, mutta näen niin monen voivan paremmin kuin neljä vuotta sitten. Kyllä minullakin voi olla parempi olo, en ole menetetty tapaus. En edes silloin kun itken kolmelta yöllä haluavani kuolla. Se on vain elämää, ei sen vakavampaa.

Kevät tulee ja se hymyilyttää ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hymyilen ilosta, en siksi, että talvi väistyy ja aurinko antaa voimaa nousta sängystä. Hymyilen, koska jaksan elää.

it takes one to know one, kid, I think you've got it bad.

Liian paljon hyvää ja yksikin paha asia rikkoo kaiken.
Parasta on ehkä se, että aiheutin tämän taas itse, millä muullakaan kuin ajattelemalla.

Makasin koko keskiviikon sängyssä kykenemättä tekemään mitään muuta kuin ajattelemaan sitä kuinka epäonnistunut ihminen olen. Viime yönä otin melatoniinin nukahtaakseni ennen kuin kello on kaksi tai kolme aamuyöllä — nukahdin ennen puoltayötä ja heräsin viisi kertaa koko yön aikana. Aamulla heräsin ennen yhdeksää enkä enää saanut unta. En kuitenkaan pystynyt nousemaan sängystä, koska kehoni tuntui lyijyltä enkä pystynyt liikkumaan.

Haluaisin vain olla kunnossa ja nukkua kunnolla ja elää ilman halua kuolla. Haluaisin pystyä toimimaan kuin normaali ihminen, ilman jatkuvia ajatuksia siitä kuinka kauhea ihminen olen. En oikeasti halua pestä käsiäni 5-10 minuutin välein mutta pesen kuitenkin. Ei se kuitenkaan ole oikea ongelma, vaikka käteni ovatkin hetkittäin haavoilla johtuen ihon kuivumisesta. En vain jaksaisi enää, muttei minulla ole mahdollisuutta kuin jatkaa. En voi kuin nousta aamuisin, mennä luennoille, kirjoittaa muistiinpanoja ja esittää olevani normaali ihminen.

Kaikki on oikeasti hyvin, mielenterveyteni vain rakoilee enkä tiedä miten helvetissä jaksan elää, muttei minulla ole muita mahdollisuuksia. Minun on pakko jatkaa vaikken jaksaisi. En voi luovuttaa (enkä ehkä edes halua), turha minun on mennä puhumaan kenellekään mistään kun lukukautta on jäljellä enää kolme viikkoa. Olen vain aivan kauhean väsynyt kantamaan tämän kaiken yksin, mutta on pakko kun en voi muuta. I'm just a ball of problems but that is how it is.

i don't like walking around this old and empty house (hold my hand I'll walk with you my dear).

Kirjoitin pari viikkoa sitten postauksen mutta sitten olin liian väsynyt enkä jaksanut julkaista. Sinä päivänä makasin kaksi tuntia peiton alla kun en enää pystynyt edes pitelemään kännykkää kädessä ja jaksamattomuuden hyökyaalto vain vyöryi ylitseni. Tuntui kuin kehoni olisi päättänyt "haista vittu Bubble, sinä et tee enää mitään, et ainakaan käy suihkussa tai syö päivällistä". Suihkussa käyminen (sitten lopulta) tuntui maratonin juoksemiselta ja raahauduttuani keittiöön en voinut syödä koska kämppis oli tyttöystävänsä kanssa romanttisella illallisella.

Olen taas joutunut pohtimaan elämää ja mitä se oikein on, se on aika pelottavaa. Olen käynyt ulkona kivojen ihmisten kanssa ja juossut ahdistusta karkuun vessaan. Lähdin viime kerralla parin tunnin jälkeen ja G:n kysyessä olenko kunnossa, sanoin vain hymyillen "ei" ja hän ilmoitti saman tien saattavansa minut kotiin. Kotimatkaa oli taas se noin viisi minuuttia, mutta olen kiitollinen siitä että G saattoi minut kotiin. Hävettää etten pystynyt pitämään itseäni enemmän kasassa — päädyin hyperventiloimaan huoneessani ja juoksin ulos läheisen parkkihallin nurkkaan istumaan. Olisin oikeasti ehkä voinut antaa molemmat käteni jos en olisi joutunut olemaan yksin ja näin jälkeenpäin ajatellen hävettää. Minun pitäisi pystyä parempaan. Päädyin tilaamaan pizzaa ja vaikka se tuntui hillittömältä ahmimiselta, päädyin syömään ~1600kcal koko päivän aikana. Loppujen lopuksi se ei ole kauhean paljoa siihen nähden miten kauhealta minusta tuntui tai mitä olen joskus syönyt. Lauantaiaamuna heräsin ja toivoin etten olisi herännyt.

Tuntuu niin pahalta, että yhä edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen päädyin tähän. En ole yhtään sen parempi tai paremmassa kunnossa, fyysisesti ehkä, sillä painoni ei ole normaalin alarajoilla enkä oksenna edes viikoittain. En viiltele, en halua kuolla ihan päivittäin ja useimmiten pystyn nousemaan sängystä. Olen siis kunnossa? Ei, en oikeasti ole. Olen jossain aivan helvetin rasittavassa välitilassa jossa käyn vaa'alla joka aamu ja kirjaan orjallisesti ylös kaiken mitä syön. En uskalla syödä ihmisten seurassa kuin kerran päivässä ja pelkään virheiden tekemistä aivan jumalattoman paljon.

En ole ikinä tajunnut sitä kuinka paljon pelkään virheitä. Uskallan pitää puheita ihmisten edessä ja rakastan esitelmien pitämistä, en pelkää isoille ryhmille puhumista oikeastaan juurikaan. Pelkään kuitenkin kirjoittamieni tekstien näyttämistä muille aivan jumalattoman paljon — jos kirjoitan esseen, en pysty antamaan sitä kenellekään oikoluettavaksi vaikka ilmeisesti pitäisi. Nyt pitäisi lomaviikon jälkeen viedä viime semesterin työt feedback -papereineen sinne ja pareissa/ryhmissä pitäisi läpikäydä niitä. Ennemmin olen poissa personal tutor -tapaamisesta kuin teen tuon tehtävän. Olen miettinyt pitäisikö kirjoittaa tutorille sähköpostia ja sanoa että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, en pysty/halua/voi tehdä tuota tehtävää. Tässäkin tilanteessa ehkä auttaisi se, että olisin heti syksyllä tehnyt asioille jotain ja vaikka kertonut tutorilleni etten ole ihan okei? Huoh.

Öisin pysähdyn miettimään ja pelästyn kun tajuan tämän todennäköisesti olevan loppuelämäni — en minä halua elää näin, en oikeasti halua. Haluaisin pystyä nousemaan sängystä ilman tappelua pääni kanssa. Haluaisin nukahtaa ajattelematta sitä kuinka minun oikeasti olisi parempi olla kuollut. En minä halua kuolla, se vaan tuntuu hetkittäin paremmalta ajatukselta kuin elämisen yrittäminen jos elämä on tätä. Hävettää olla tällainen, pitäisi pystyä parempaan mutten vain pysty. Kykenen juuri ja juuri toimimaan kuin laiska ihminen, mutta se ei oikein riitä. Pitäisi toimia, mutta millä ihmeen energialla kun käytän kaiken ylimääräisen energian miettien sitä minkälaista olisikaan olla kuollut?

Pelottaa niin kauhean paljon että tämä on loppuelämäni enkä pääse tästä ikinä eroon. Entä jos koko loppuikäni arvotan itseni puhtaasti numeroiden kautta ja en koskaan pysty päästämään irti salaisesta halusta kuolla? Perfektionismi sattuu nykyään enemmän kuin se on koskaan aikaisemmin sattunut*. Ah-dis-taa niin paljon kun luennoitsijat puhuvat siitä ettei saa procrastinate minkään kanssa ja pitäisi tehdä sitä, tätä, ja tuota. Ah-dis-taa.

Ehkä vain yritän muistaa sen kun G sanoi, että olen todella epäitsekäs ihminen ja pitää kiinni siitä miten puhuin tästä kaikesta silloin yhtenä yönä. Vaikka meinasinkin itkeä.

(jossain syvällä sisällä haluaisin olla kolme päivää syömättä 

so that i could be lovely, kuinka kliseistä ja säälittävää?!)

*(jos nyt ei lasketa sitä että kai kaikki tämä silloin joskus lähti halusta olla täydellinen ja sain jotain rytmihäiriöiden kaltaisia silloin aikanaan ja olin viikon syömättä koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Voi hel-vet-ti, miksen hoitanut itseäni kuntoon silloin joskus kun aika moni ihminen käski hankkimaan apua?!)