En tiedä miksi kirjoitan, ehkä siksi etten oikein pysty koskaan purkamaan mitään mihinkään. Valmistuin, sain parhaat arvosanat ja tiedekunnalta palkinnon. Pääsin jatko-opiskelemaan. Toimin tutkimusassistenttina. Tutoroin. Tein paljon ja vähän enemmän, itkin hautajaisissa kuten kuuluu, mutta hukutin suruni viiniin. Olen lihonut aivan helvetisti ja se ahdistaa.
Muutan uuteen kaupunkiin, pääsen vuodeksi pois ja uusiin ympyröihin. Haen entistä korkeampiin ja haastavampiin tehtäviin, itken kun en saa stipendiä ja mietin pitäisikö sittenkin vain kuolla pois.
Haluaisin ehkä terapiaa.
Tai sitten voisin vain tehdä entistä enemmän töitä, syödä vähemmän. Ehkä sitten olisin oikeasti hyvä?
Samaan aikaan monet ovat kateellisia ja ihmettelevät miten jaksan.
Helvetti, niin minäkin ihmettelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti