Ei minulla ole mitään oikeaa syytä tänne kirjoittaa. Kukaan ei lue, eikä minulla ole enää oikeasti ihmisiä joille voi sanoa miltä tuntuu. Se on ehkä ihan okei.
Minulla menee aivan helvetin hyvin.
Helvetin hyvin päin persettä.
Jos katsoisin elämääni ulkopuolelta enkä tietäisi enempää, olisin ehkä kateellinen joistain asioista. Olen etuoikeutettu, olen onnekas, ehkä jollain tasolla myös älykäs. Millään näistä ei kuitenkaan ole vaikutusta siihen kuinka paljon vihaan itseäni. Kaiken tämän jälkeen. Lähes kymmenen vuoden jälkeen.
Vihaan itseäni.
Vihaan tätä mitä olen.
Häpeän itseäni ja koen ettei minusta ole mihinkään.
Tutut kertovat kuinka minulla ei ole mitään pelättävää kun olen niin älykäs. Osaan niin paljon, olen niin hyvä ja taitava. Oikeasti vain juon liikaa viiniä ja esitän liian hyvin, en minä oikeasti ole yhtään mitään. Pitäisi vähentää juomista, minulla ei vain ole ihmisseuraa ja omaa päätäni en kestä selvinpäin ellei ole paljon töitä. Silloinkin tarvitsen viiniä nukkumiseen. Tai jotain muuta.
Haluaisin olla kaunis tai älykäs, mutta olen vain kauhea sotku, joka esittää olevansa fiksu. Jonain päivänä tutorini tajuaa mikä vitsi olen ja hän antaa minulle potkut. Jonain päivänä kaikki näkevät miten saamaton, typerä, ja täysin toivoton itsekeskeinen paska olen.
Tätäkö koko loppuelämäni on?
Teen asioita, saavutan asioita, ja sitten kuitenkin haluan vain olla kuollut.
Samalla kuitenkin herään joka aamu ennen kahdeksaa ja ulkoisesti pärjään kauhean hyvin.
Hymyilen aina, paitsi silloin kun menen tutorini toimistoon ja sanon että saatan itkeä kohta stressistä, mutta kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Ainahan kaikki on. Minä pärjään aina.
Minut on hyväksytty ainakin yhteen yliopistoon jatko-opiskelemaan. Saatan päästä väittelemään tohtoriksi neljän vuoden sisään. Miten voin edelleen olla näin sekaisin, vaikka syön mielialalääkkeitä jo toista vuotta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti