"Vannotaan helposti
Unohdetaan helpommin
Sillä rakkaus on mitä on
Rakkaus on mitä on"
Olen pikkuisen sekaisin.
"Ikävöin hetken
Ja ikävöin toisen
Itkinkin jotain
Ehkä etäisyyttä muihin
Ehkä mittakaavan naurettavuutta"
"Minulla on vain yksi ilme
Se ei ole surullinen
Eikä se ole iloinen
Se vain jäi kasvoilleni eilen
Enkä viitsinyt sitä enää muuttaa"
Mitä tapahtuu?
"Päivät oli kauniita, niin kuin ohutta paperia
Tai jotain, jonka me tiedettiin repeytyvän
Tää ilta on samanlainen
Tänä iltana, niin kuin huomenna, mä jään
Valvomaan"
"Jos näet haavoja,
sido ne tiukasti"
1 kommentti:
Haluaisin haluta maalaisjärkeni nousemaan vaikka kuinka paljon. Vielä viikko sitten olin, että 'okei, nyt pitää lopettaa. Näin on hyvä olla, oksentelu ei vie asioita mihinkään suuntaan, joten se pitää lopettaa.' Taisin oksentaa senkin osan itsestäni ulos, sillä tuntuu, että se pieni olkihattuinen järjenhiven ei jaksa enää nousta riippumatostaan kapinoimaan sairautta vastaan. En enää edes tiedä haluanko sen nousevan vai haluanko elää omassa epäonnessani? En jaksa yrittää.
Ja yritänhän minä sitä vähentää, toisinaan ihan onnistuneinkin tuloksin. Yleensä en oksenna vain siksi, että olen seurassa, eikä se vain onnistu. Oksentaminen saa mun silmät kostumaan ja meikit leviämään - liian monta kertaa jo olen valehdellut riidelleeni tyttöystävän tai toisen kaverin kanssa. Sitä valhetta he eivät enää usko. Kaveriporukassa syön oksentamatta (kuten tänäänkin: muffinssi ja kaksi kakkupalaa) ja se tukehduttaa mua.
Mä en syö aamupalaa, enkä mä koulussa yksin halua syödä, kun ne katsoo muista pöydistä hiljaa. En edes ole koulun sapuskoista tykännyt maullisesti sitten kutosluokan. Aamupäivä ei tee ongelmaa, mutta edelleen pitäs pärjätä kotona syömässä. Miten?
Lähetä kommentti