Itken nykyään aivan liikaa enkä ymmärrä miksi.
Paljonko niitä kyyneleitä oikein riittää?
Ihmiset menettelevät. Mukavia, mutta tuntuu kummalta ajatella, että kukaan olisi mitään muuta kuin hyvänpäiväntuttu. Kaikki ovat jotenkin.. no, ehkä en vain osaa olla normaalien ihmisten seurassa enää? Ystävyyssuhteita kun miettii.. V oli sekaisin, S oli sekaisin, yksi parhaista kavereistani aina kahdeksannelle asti on ilmeisesti nykyään aivan sekaisin eikä hän terve ollut viimeisinä yhteisinä aikoinammekaan, neiti syksy ei ole mitenkään kunnossa, sinäkään et tainnut aivan kunnossa olla kun tutustuimme, J oli ja on yhä kovin pelottava, hymytyttö on pelottavan sekaisin. Leijona on kai normaali, en minä tiedä. Ehkä vain vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat enemmän tai vähemmän toisenlaisia? Minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta.. kyllä se kovin oudolta tuntuu.
Ensi viikolla tapahtuu jotain jota pelkään todella.
Pitäisi viettää lähes vieraiden neljänkymmenen ihmisen kanssa yksi yö metsässä.
Kännykän akku loppuu siellä, tiedän sen.
Mitä jos jotain tapahtuu esimerkiksi hymytytölle eikä hän saa yhteyttä?
Entä jos minulle tulee paha olla?
Ei sillä, että ketään se nyt kiinnostaisi, mutta silti.
Metsässä ei voi paeta.
1 kommentti:
Tiedän tuon tunteen, en osaa enää kuvitella löytäväni esimerkiksi uudesta koulusta enää tosiystäviä tai edes merkitseviä kavereita. Vain hyvänpäiväntuttuja, joita voi ohimennen käytävällä tervehtiä hymyn kanssa. Kai se johtuu osaksi siitäkin, että minulla on jo luotettava ystäväpiiri, enkä ikävöi lisää ihmisiä ympärilleni. Mieluummin muutama oikein hyvä ystävä kuin tuhat "kaveria".
Metsässä ei ehkä voi paeta, mutta jos asian kääntää ylösalaisin, se voi olla hienokin asia (jos hyvin sattuu).
Ja kyllä ihmiset välittävät, vaikka eivät sitä aina kertoisikaan. ♥
Lähetä kommentti