Päivä meinasi päättyä turhautumiseen ja kyyneliin, mutta jostain löytyi päättävyys jonka ansiosta laitoin viestiä kun tahdoin sanoa vielä pari asiaa ja selventää kaikkea. Päättävyyden löytymiseen auttoi H:n kanssa käyty puhelu jonka aikana ensin olin itkemässä silmiäni ulos. Jälleen kerran olisin istunut yksin kahvilassa itkemässä, ihastuttavaa. Kuitenkin onneksi päättävyys voitti kyyneleet ja lähdin kiertelemään kauppoihin lähes varmana, että yhteydenotto oli turha, ei hän kuitenkaan vastaisi. Hämmästys oli kova, kun kauppajonossa yhtäkkiä kännykkäni soi, ja näytöllä näkyi, että hän soittaa.
Kävelin kauppakeskuksessa kerrosta ylemmäksi ja hetken päästä kaikki olikin jo selkeämpää.
Ihme kyllä, kerrankin kaikki taisi päättyä ihan hyvin.
Huomenna on viimeinen koulupäivä ennen matkaa, onneksi. Aamu tosin alkaa liikunnalla, ja en halua edes ajatella ahdistuksen määrää joka iskee. Olen viimeisen kahden kuukauden aikana ollut tunneilla oikeasti ehkä kerran, muuten on aina ollut jotain muuta tai jokin syy. Ahdistus on vain ollut liian suuri, en ole pystynyt enkä edes oikeastaan jaksanut yrittää.
Olen hurjan väsynyt, päätä särkee ja silmät meinaavat väkisinkin mennä kiinni. Yritän pysyä hereillä edes hetken, sillä pitäisi vielä tehdä muutamia asioita ennen kuin voin antaa itselleni luvan käpertyä peiton alle ja sulkea silmät. Oikeasti pitäisi tehdä vielä lihaksia, mutta en jaksa, en oikeasti jaksa millään tapaa. Tiedän kuitenkin melko varmasti tekeväni ainakin puolet normaalista, pääni ei anna anteeksi jos en tee.
Kummitätini mukaan syön jollain tapaa nopeasti, onko se oikeasti totta? Syönkö muka oikeasti jotenkin kummallisen nopeasti? Omasta mielestäni en tosiaankaan. Myönnetään, keskityn ruokaan oikeastaan täysillä syödessäni, sillä haluan tietää mitä syön. Inhoan sitä, kun toiset kiinnittävät huomiota ruokailuuni. Mikseivät ihmiset voisi vain pitää huolen omista asioistaan?
enää huominen jäljellä, sitten saan levätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti