She knows she can't walk on water, yet she tries.

 

Näin tänään H:n ja keskustelimme tästä kaikesta edes hiukan.
Keskustelun jälkeinen olo oli jotenkin.. en tiedä, patoutunut? En vain oikeasti osaa puhua hänelle kasvotusten, jokin siinä on aivan liian vaikeaa. Pysähdyn liian usein tuijottamaan jonnekin tai sitten suljen silmäni kun en vain kykene katsomaan toisen täysin tulkitsemattomia kasvoja. Hänen ilmeitään on lähes mahdoton tulkita, yritän löytää pieniä merkkejä yhtään mistään joka kertoisi enemmän, mutta lopputulos on nolla. Hetkittäin aistittavissa on huoli ja jollain tapaa olen näkevinäni, että ehkä hän haluaisi sanoa jotain mitä ei kuitenkaan sano, en voi tietää.
Hän kokee olleensa huono ystävä kun on nähnyt että minulla ei ole kaikki hyvin, eikä siltikään ole tehnyt mitään. Yritä siinä nyt sitten selittää, kuinka on aivan täysin ymmärrettävää ettei toinen ole tehnyt mitään, ja että hän ei tosiaankaan ole tehnyt yhtään mitään väärää.

Illan olin keikalla Nosturissa riehumassa ja kotiin tultuani tajusin, että koko päivän aikana on tullut syötyä vain kevyt vilja activia. Ajatus tuntui samaan aikaan niin hienolta ja kuitenkin niin hurjan ahdistavalta. Minähän yritän päästä tästä eroon, miksi en syö? Odotellessamme ovien aukeamista kävin kaupassa, mutta koska seurassa oli ihmisiä en vain pystynyt ostamaan mitään. Jos olisin päässyt sinne yksin, olisin mahdollisesti ostanut jotain. Nyt se oli vain aivan täysin mahdottomalta tuntuva ajatus. Miksi pystyin ostamaan jogurttia MCR'rään jonottaessani ja jopa syömään sen jonossa ja nyt en pystynyt edes katsomaan ruokia?


En ole ylpeä itsestäni, en tosiaankaan, tai no ehkä aivan hiukan. Enemmän olen kuitenkin pettynyt siihen, että en voinut ostaa yhtään mitään ruokaa vaikka ehkä olikin nälkä. Perustelen sitä sillä, että seurassani oli täysin tuntematon ihminen, mutta kyseinen perustelu ontuu. Ei se ole pätevä syy olla syömättä jos on nälkä. Annoin periksi liian helposti, olisi pitänyt sulkea ajatukset syömättömyydestä pois ja ostaa edes jogurtti sen ainaisen coke zeron tilalta.
En ikinä uskonut sanovani näin, mutta tosiaan olen pettynyt kun en syönyt. Mitä ihmettä? Pieni osa minussa kokee tyytyväisyyttä miettiessäni päivän ruokia; kevyt vilja activia, muutama siivu juustoa, pussi crystal light'ia, seitsemän minitomaattia ja pullo coke zeroa. Osa minusta on vain yksinkertaisesti niin pettynyt, en syönyt vaikka tosiaankin olisi pitänyt. Söin vähän joka tuottaa iloa sille pahalle, ei se edesauta tästä eroon pääsemistä, että syön vähän. Ei tarvitse syödä paljoa, mutta olisin todellakin voinut ehkä syödä hiukan enemmän. Osa huutaa tämän olevan hyvä ja kuinka suuri porsas olisikaan jos olisin syönyt yhtään enempää.

ps, ah, ensi viikolla on lähtö USAhan. 

En malta odottaa pientä lomaa arjen keskeltä.