Sitä kai kaikki oikeastaan on; maskin maalausta ja siitä luopumista. Jollain tapaa punaiset huulet toivat uudenlaista itsevarmuutta, mutta samalla pelkäsin huulipunan leviämistä ja häpesin ruskettunutta ihoani. Hiusten väri on hirvittävän haalistunut, pitäisi jaksaa ostaa väri ja tehdä tälle jotain. Koulutöitäkin pitäisi tehdä, 4000 sanan tutkielma odottaa eikä minulla ole edes tutkimuskysymystä. Pelkään syksyä. Kuitenkin, tällä hetkellä on ehkä helpompi pelätä huomisaamua ja sitä seuraavia. Jos selviää päivästä toiseen, saattaa ehkä selvitä pidemmällekin?
Kuljen jälleen harmaalla alueella enkä oikeastaan tiedä mihin suuntaan kääntyä. Oikealla on mahdollisesti huonoja valintoja, vasemmalla huonompia ja suoraan jatkaessa pysyn välitilassa. Miksei elämä voisi edes pienen hetken olla mustavalkoista tai sitten vain entistä värikkäämpää? En tiedä mitä haluan ja tiedän kuitenkin, on vain kovin vaikeaa nähdä itseni elossa vielä kymmenien vuosien päästä. Toisaalta, ei kai sitä niin pitkälle edes tarvitse nähdä? Tuntuu, että kysymyksiä on kymmenittäin enemmän kuin vastauksia enkä oikeastaan edes sano mitään ääneen. Tytön puhuessa olen tahtomattani ilkeä ja näin karkoitan kaikki luotani kauas pois. Voisin juhannuksena juoda sen kunniaksi etten osaa mitään ja oikeastaan kaikki vain nauravat minulle. Hölmö, luulee, että siitä tulee joskus jotain vaikkei se pidä paikkaansa. Pitäisi kai nukkua ja yrittää muutenkin aikuistua, mutta toisaalta taas millään ei ole mitään väliä.
"uskallan väittää että ainakin mun mielestä me ollaan suhteellisen vakavassa parisuhteessa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti